Arki on aika erilaista, kuin vaikka vuosi sitten. Tykkään tästäkin. Siitä miten rakennetaan pehmolinnulle pesä Aurinko-tytön kanssa ja ihastellaan kilpaa mahalleen kääntyvää pikkuveljeä sekä kissanpennun menemistä.
Syödän pientä lounasta. Minä ihmettelen väljyyttä perunakattilassa.
Esikoululainen on kotiin tultua melko väsynyt. Kömpii kiurukammariin peiton alle lepäämään. Ekaluokkalaiselle luetaan Taru sormusten herrasta -kirjaa muutama sivu kerrallaan. Olen varma, että kohta hän selittää koko ajan Reppuleista, Rankkibukeista ja muista. Tänään luki Keskimaan karttaakin hitaasti. Minä sivistän itseäni kyseisellä kirjalla ensimmäistä kertaa.
Siten, kun jokainen on saanut lepohetkensä he alkavat leikkimään.
On kyllä ollut hassua huomata ehtivänsä leikkiä aamupäivisin kaksivuotiaan kanssa. Minä en ole mikään leikkivä äiti. En ole ikinä ollut, mutta nyt yritän olla edes vähän. Se ei ole helppoa.
Missä vaiheessa muuten tulee se hetki ihmiselossa, kun leikkiminen muuttuu vaikeaksi? Ehkä pitäisi miettiä tätä arkea leikkinä, suurena kotileikkinä. Minulla on ainakin monta lasta joille pukea vaatetta ja tehdä ruokaa. Siitä kyllä tykkään kovasti.
Tää oli mun lempipostaus!
VastaaPoistaMinulla on ihan sama juttu, kuule. Poden siitä vähän huonoa omaatuntoa, etten oikein ole sitä leikkivää sorttia, varsinkin kun lapsella ei ole edes niitä kaipaamiaan sisaruksia. Eilen sairastava karhunpentu itki ääneen sitä, ettei pääse ulos kavereiden kanssa eikä "meillä ole edes toisia lapsia".
VastaaPoistaMutta jotenkin multa ei vain leikki suju, ei lähde käyntiin. Tykkään kyllä leipoa, askarrella ja lukea yhdessä. Ja tykkään erityisesti lastenhuoneen & lelujen järjestelystä. Ja olen kyllä hyvä keksimään leikkejä, joita lapsi voisi leikkiä leluillaan. Mutta itse en pääse siihen enää sisään.
Tämä kuuluu olevan vähän semmoinen kaikkien äitien kompastuskivi. En usko, että se on ainakaan ikäkysymys, koska isiltä ja papoilta nuo leikkihommat tuntuu sujuvan hyvin. Ehkä meillä äideillä on vaan niin tuhat muuta asiaa mielessä, mitkä myös pitäisi hoitaa?
Rauhallisen leppoisalta, suloiselta kuulostaa arkenne. Hyviä leikkejä!
Olen huomannut minäkin olevani huono leikkivä-äiti. Yritän ja sitten huomaan ajatusteni olevan aivan jossain muuaalla kuin leikkiruuanlaitossa. Kai se taito siinä vaiheessa katosi, kun rupesi ottamaan elämän (liian?) vakavasti. Ehkä kaiken tosiaankin pitäisi olla leikkiä.
VastaaPoistaTiiätkö, mäkin oon monasti miettinyt sitä murrosta, kun ei enää tee mieli leikkiä. Huomasiko sen itse silloin jostain? Mä kyllä myönnän, että leikin barbeilla vielä kuudennellakin pikkusiskon kanssa. Vaikka ei sitä silloin tietty kehdannut kenellekään sanoa..
VastaaPoistaMukavalta kuulostaa teidän arki. Vähän samalta, kun täälläkin, vaikka on vain 1 kotona ja 1 eskarissa. Meno vähintään triplaantuu, kun taksi tuo isoveljen kotiin ;)
Sulla on hyvä "kotileikki" :) Me ollaan puhuttukin tästä aiheesta. En tiiä, miksi oon osannu teatterilavalla aikoinaan ns. leikkiä monta vuotta, mutta lasten kanssa se ei ihan samoin luonnistu. Luulen myös, kuten joku tuossa yllä, että mulla ainakin on kaikkea mahdollista meneillään koko ajan, sitä ylläpitävää meininkiä, että en pääse leikkifiilikseen. Mutta ei se ylläpitäväkään kurjaa ole, lapsen toiveesta tietty haluaisin osata leikkiäkin. Mutta mä luen lapsille, leivon lasten kanssa, opetan kuperkeikkaa, laulelen. Jospa niistä jäis se hyvä jälki minusta.
VastaaPoistaOlemme usein pohtineet, että missä vaiheessa ihminen unohtaa lapsen mielensä ja kasvaa liian aikuiseksi. Tärkeää olisi kantaa sitä avoimuutta aina mukanansa. "to grow up but not grow old"
VastaaPoistaLuin uuden blogisi alusta tähän asti. Kirjoitat niin kauniisti ja seesteisesti. Tulee itsellekin hyvä ja tyyni olo. Ihanaa, että teillä on kaikki hyvin ja uomissaan. Mukavaa elokuun loppua! :)
Täytyy myöhemmin kommentoida ihan ajan kanssa oikealla näppäimistöllä, mutta yksi juttu: Leikki ei ole vain päristelyä pikkuautoilla tai barbinukeilla puuhaamista. Kotiäitiys on jo itsessään leikinohjaamista silloin kun lapset ovat hommassa mukana. Arjesta he ammentavat sisältöä leikkeihinsä ja leikki on vain lapsen tapa käsitellä ympäröivää maailmaa ja valmistautua tulevaan.
VastaaPoistaNeulominen, kitaransoitto, mustikkapiirakan tekeminen "omasta päästä" ja muut luovat jutut ovat minun mielestä aikuisen tapa leikkiä. Kattilan vieminen eteiseen, housujen laittaminen päähän ja vaikka se iltapala kalliolla on myös lapsen mielestä yhteistä leikkiä.
Roolileikit on kyllä vaikeita. Jos itse ei usko olevansa vaikkapa nyt palomies, ei hommasta tule mitään. Jos uskoo, lapsi kyllä ohjaa itse ja antaa "virheet" anteeksi :)
Mun mielestä leikki kuuluu lapsille, aikuisilla on omat juttunsa. Leikki on lapsille tapa hahmottaa todellisuutta, käsitellä näkemiään/kuulemiaan asioita ja oppia. Leikin ja puheenkehitys (ajattelun taso) kulkevat rinta rinnan. Aikuinen taasen ajattelee, keskustelee, kirjoittaa, maalaa tms. asioita käsitellessään.
VastaaPoistaAjattelen, että aikuisen osuus leikissä on raivata sille tilaa ja aikaa ja hankkia lelut (oli ne sitten esim. "oikeat" hienot palosotilaan kypärät tai taikinakulhot päässä samassa virassa tai itse askarrellut). Eli osoittaa arvostavansa leikkimistä. Sekä tarvittaessa käynnistää leikki ja oheisosallistua (aikuinen voi vaikka leikisti lähteä töihin/ suorittamaan salaista tehtävää/ avaruuskäynnille eli oikeasti ripustaa pyykit kuivumaan/ pistää ruuan uunin/ imuroida...).
Varmaan jo arvasit, etten minäkään ole mikään leikkivä äiti :D. Mutta rehellisesti sanottuna: jos mulla on keskittymisvaikeuksia roolileikissä niin sellaisella leikkimisellä pilaan lastenkin leikin. Lapset vaistoavat, että olen tylsistynyt ja sehän on viesti heille, että heidän leikkinsä on "huono". Parempi siis puuhailla lasten kanssa sellaisia juttuja, joista jaksan itsekin kiinnostua. Eli niitä normaaleja kasvimaanlaittoa, lukemista, ruuantekoa, leipomista, askartelua, sählynpeluuta... Voin kyllä pukea nukkeja, rakentaa majaa, tehdä legoista tai rakennussarjoista monenlaista, mutta kun se vaihe on loppu ja varsinainen leikki alkaa, vetäydyn mielelläni sivuun.
Minulla täällä melkein samanlainen sakki kuin sinulla; Nuorin vuoden huitteilla, vanhin viidennellä. On siis koululaista, eskalaista, kotilaista. Isot ja pienet, yhteensä kuusi rakasta leikkijää.
Hei! Olipas ajatuksia herättävä postaus, kiitos! Luulen, että leikki voi pysyä leikkinä vain niin kauan kuin se on todellakin leikkiä. Nukkea voi olla hauskaa hoitaa ja pukea, mutta sitten kun "nukke" vaihtuukin eläväksi lapseksi ja hoitaminen ja pukeminen tuleekin välttämättömyydeksi, sen touhun jatkaminen leikissä tulee hankalaksi tai jopa vastenmieliseksi. Kuitenkin leikkiminen on monella tavoin lapsen näkemys ja lapsen harjoittelua elämän tilanteita varten, ja monesti ne tilanteet, jotka leikissä esiintyvät, ovat aikuisella arkielämän realismia.
VastaaPoistaEn ole minäkään leikkivä äiti, mutta olen koettanut hommata jälkikasvulle sitten sellaista leikkiseuraa, joka ei koe leikkimistä hankalaksi. Tykkään kyllä ihan yli kaiken muuten touhuta pienteni kanssa. Meillä esikoinen aloitti nyt jo yläkoulun, ja senikäisen kanssa sitä yhteistä tekemistä pitää jo oikeasti järjestää. :-D
Olen miettinyt ihan samaa. Enää en millään jaksaisi leikkiä ja pelata. Lapsena inhotti, kun äiti ei osallistunut kauppaleikkeihin ja nyt olen samanlainen inhottava äiti. Ehkä se johtuu siitä, että menee niin paljon aikaa ruoanlaittoon ja siivoamiseen ja muuhun. Sitä on niin väsynyt.
VastaaPoistaTämä on kyllä niin mielenkiintoinen aihe. Itseäni leikki- ja muu lapsiin liittyvä on kiinnostanut siinä määrin että opiskelin lähihoitajaksi ja työskentelen avoimen varhaiskasvatuksen yksikössä/leikkitoimintakeskuksessa. Ja vasta viikko sitten tajusin että leikki ei välttämättä olekaan mikään itsestäänselvyys lapselle. Leikki on toki se kanava/työkalu kasvamisen tukena, mutta siinäkin todella voi tarvita paljonkin ohjausta. Olen itsekin pitänyt asiaa jotenkin "intiiminä" asiana lapselle - asiana, johon ei pitäisi hirveästi mennä puuttumaan.
VastaaPoistaEikä pidäkään, mutta aikuisen rooli voi kuitenkin olla ratkaiseva. Jos ei tee mitään, ainakaan omasta mielestään, pärjää varmasti just fine! Lähinnä rajoittaminen on omasta mielestä se tie turmioon. Vaikka pakkohan sitä välillä on rajoittaakin jos tavarat sinkoilee ympäriinsä tai joku jää muuten jalkoihin. Mutta se ei ehkä ensinnäkään ole edes silloin "hyvää leikkiä" ja toisekseen rajoittaminen siinä tapauksessa on nimenomaan sitä leikinohjausta.
Tein tänään pienen testin. Liittyen siihen, että osaanko minä leikkiä. Kun lapset (1,5 ja kohta 5-vuotiaat) olivat olleet nukkumassa jo hyvän tovin, otin junaratapalikat ja aloin rakentamaan. Samalla koetin vähän tarkkailla omia fiiliksiäni. Koin aidosti suurta innostusta ja sain aikaiseksi hienon junaradan joka kiemurtelee kahdessa tasossa olohuoneen lattialla, menee siltaa pitkin kynnyksen yli lastenhuoneeseen ja tulee kohta samaa siltaa takaisin olohuoneeseen. En minä silti itseäni lapseksi tuntenut. Eikä se johtunut ainoastaan siitä oluesta jota siinä samalla nautiskelin. Enkä tietoisesti ainakaan myöskään jäsennellyt ympäröivää maailmaa. Tai sitten jäsentelin - vietän kuitenkin n. 12 tuntia päivästä lasten kanssa, vaikka olenkin työelämässä.
Minulla on yleensä myös vaikea lähteä mukaan varsinkin roolileikkeihin. Vanhemmalla pojallani on yleensä hyvin vahva visio rooleista ja siitä miten leikki etenee, jos vaikka palomiehet sammuttaa tulipaloa. Hän kyllä ohjaa minua hyvin kärsivällisesti, mutta jotenkin siinä kuitenkin turhautuu kun seisoo eteisessä oranssi hattu päässään, kädessä pätkä narua ja samalla pitää sanoa "shhhhhhhhhhhhhhhhhhhhh" ja osoittaa narunpätkällä kenkätelinettä, joka ei siis ole kenkäteline vaan ilmiliekeissä oleva rakennus.
Ehkä olennaisinta tässä kaikessa on nimenomaan tuo arvostus. Lapsen arvostaminen ihmisenä, leikin merkityksen ymmärtäminen ja sen pohtiminen. Tämä on niin mielenkiintoinen aihe että taidan mennä ensiviikolla kirjastoon.
Minä mietin, että mistä tulee se ajatus, että äidin pitäisi leikkiä lapsen kanssa. Minä olen niin vanhoillinen, että vierastan kovasti sellaista ajatusta, pidän suorastaan tärkeänä että aikuiset eivät leikkisi lastensa kanssa, etenkään eivät äidit.
VastaaPoistaLeikki on lasten työtä. Jos aikuiset siihen sotkeutuvat, he vievät siitä jotain.
Se, että vanhemmat antavat leikkiin välineitä (esimerkiksi pahvilaatikoita) on tärkeää. Ja se, että näyttävät arvostavansa leikkiä.
Kun on muulla tavoin läsnä, ei tarvitse leikkiä lapsen kanssa. Jos kerran leikkii, saa aina leikkiä. Ainakin lapsi alkaa toivomaan ja kärttämäänkin sitä, eikä välttämättä tahdo enää leikkiä itsekseen. Minusta on hyvä eriyttää aikuisen ja lapsen puuhat. Moniin aikuisen puuhin toki voi ottaa lapsen osalliseksi, ja kotityöt ovatkin kaikkien puuhia.