3. joulukuuta.

Kokosin rantojen, metsien ja pihaseikkailuiden aarteet kuviin. Lapset kuljettavat niitä sisään kulkiessaan. Kivet ja oksankappaleet ovat samanvärisiä kuin luonto nyt.
Ekaluokkalainen Haitula sai keskiaikamarkkinoilta kesällä itselleen puukon ja opetteli vuolemaan. Istui kesäkeittiössä ja vuoli lastun toisensa perään. Teki kaarnalaivan ja upotti sen järveen, joka oli syntynyt kesäsateen jäljiltä kottikärryihin. Pikkusisko heitteli kiviä sinne, jotta tuli kunnon aallot.

Keittiönhyllyssä ovat minun aarteet. Reikäiset kivet, jotka Timo toi minulle Kaliforniasta. Tammipuinen nappi Tallinnasta ja muraatin oksa, jonka sain mukaani ystävien häistä. Piharemontin aikaan maasta löytynyt ruskea pieni lasipurkki vesimaljana muraatille.

Järvi koittaa jäätyä. Virtaavassa paikassa on sulaa. Siitä se jäätyy vasta kovimmilla pakkasilla. Kun on itselleen melko tuntematon järvi lähellä sitä miettii hyvin tarkkaan, että koska uskaltaa mennä rantaan. Kokeilla jäätä kepillä. Ei se aika ole vielä hetkeen.
Toivottavasti kuitenkin vielä tänä talvena saatan seistä rannalla, heittää kiven jäälle. Katsoa, miten jää kantaa kiven. Minutkin.

Silloin, kun meitä oli vasta viisi asuttiin Helsingissä ja yhtenä talvena joulun jälkeen tulivat kovat pakkaset. Lunta ei satanut lainkaan. Meri jäätyi. Luisteltiin Timon kanssa Tammisalon rannasta Marjaniemeen. Pidettiin kiinni käsistä ja saatiin omenaposket.
Joissakin kohdissa jää oli pelottavan mustaa, sen sisään oli jäänyt kuollut kala. Toisissa paikoissa jää oli turvallisen harmaa, mutta kaikkialla luistin kulki hyvin.
Pitkän hameen helma muuttui purjeeksi.