Uuteen vuoteen.

 

 

 

Alan heräillä viime viikkojen niin sanotun toimettomuuden mukanaan tuomasta koomasta. Pää on ollut sellainen suloisen pöpperöinen ja loma tuli jälleen kerran kuin tilauksesta. Pitkään nukutut aamut ja myöhään valvotut yöt ovat yksinkertaista ihanuutta. Vaan jos jostain marisen niin siitä, että on niin hämärää koko ajan. Aamulla kompastun pimeässä pihassa jalkoihini ja iltapäiväkin on pimeä kuin yö.

On ollut valtaisan lempeitä ja nauruntyrskähdyksiä täynnä olevia hetkiä.
Katsoin joulun aikaan elokuvia, jotka saivat hyrisemään tyytyväisyydestä ja voisin jatkaa sitä edelleen. Hyrinää. Olen luonut silmukoita toisensa perään ja yhtenä iltana rullailin vyyhdinpuiden ja kerijälaitteiden kanssa yli kilon lankaa, jotka nyt kutsuvat minua puoleensa kuin seireenit konsanaan.
Vaan koska on arki on palattava ruotuun. Ei pitkään nukuttuja aamuja, myöhään valvottuja öitä, aivottomia huumorinkukkasia vielä silloin, kun yö alkaa vaihtua aamuksi.

Aion alkaa taas keräämään aurinkoa. Käännän itsepäisen sitkeästi kasvot kohti taivasta, tuijotan tummina huojuvia kuusia ja koivuja niin kauan kunnes valo pilkahtelee niiden märkinä roikkuvien oksien lomasta.