Kesässä kiinni.

Aurinko maalaa iltaisin kasvimaan takaa maan. Vihreä on heinäkuun tumma, keltainen kuin etelän lämpö. Lapsi poimii voikukan ja varoo mekkoaan. Huomaa, että minun kengissä on sama kuosi kuin hänen mekossaan. Itse en huomannut. Tämä toukokuu tuntuu sumentavan yksityiskohdat. Lasketaan öitä ja päiviä lomaan. Silloin ei ole kiire.

Silloin ei saa olla kiire.

Mietin jatkuvasti äitiyttä, taitaa olla tämän kuukauden teema. Mietin sitä, kuinka oivaltavia muutamat sanat voivatkaan olla.
Vanhempainillassa luin ekaluokkalaisen vihkoa. Sinne oli punaisin tikkukirjaimin kirjoitettu: "Ihminen tahdon olla iloinen auttava jalo".
Ei välimerkkejä eikä muutakaan ylimääräistä. Vain pelkkä kirjoitettu ajatus.

Jos lapsen tarkoitus on kasvaa tuohon ajatukseen, olisi aikuisenkin lienee syytä, ainakin ajatella sitä.
Olla iloinen, auttava, jalo. Tuolla ohjenuoralla arki voisi olla entistä parempaa.
Jos muistaisi ja ymmärtäisi, että ei sanoisi koko ajan ja aina, kohta tai odota. Tekisi heti jos lapsi pyytää. Lapsen pyynnöt ovat pieniä, kauniita ja vaatimattomia aikuistenmaailman pyörremyrskyissä.

Illalla maataan lasten mentyä nukkumaan Timon kanssa vierekkäin sängyllä. Tuntuu, että rakastan taas enemmän. Meillä on 11 yhteistä vuotta takana.
Peitto ei ole vielä liikaa, mutta ikkunaa ei halua sulkea. Kuunnellaan lintuja ja ohi ajavia autoja. Ei niitä yöllä kyllä paljon mene. Työnnän käden peiton alta hänen käteensä.
Tuntuu eheyttävältä nauraa ääneen. Puhua syvällisiä jos siltä tuntuu. Monesti ei tunnu. On niin paljon kaikkea tätä, mitä ruuhkavuosiksikin taidetaan kutsua.

Olen onnellinen kuitenkin. Tänäänkin.

Kasvimaan takana oltiin hetki käsikkäin toisiksi pienimmän kanssa, otettiin valokuvia ja oltiin kiinni kesässä. Kohta sitä tunnetta saa 24/7 jos vaan osaa ottaa vastaan.