Juhlapäivä.

"Teillä on kyllä varmasti ollut tosi iso vauva kahdeksan vuotta sitten. Nytkin on päätä pitempi kun muut meidän luokalla."
"Mut on siinä pituudessa puolensakin."
"Niin on! Ylettää ylähyllyille paremmin!"

Puukenkä ja räsymatto.

Viikonloppuna olin kylässä Puukengällä ja Räsymatolla. Oli mutkaton, kiireetön päivä, johon kuului jutustelua ja valokuvaamista. Vohvelirautatoasteja, tomaattikeittoa ja kirpputoripiipahdus (löysin pari mustaa Kilta/Teema-lautasta, maljakon ja sukkia Ahmalle).
Kerta kaikkisen ihanaa oli.

Kotona oli vastassa lumipeitteinen piha ja uninen talo.
Lumet joutaisivat jo pois. En jaksaisi tätä talvea enää yhtään. Onneksi on jo lämpimämpi. Uunit eivät lämpiä enää päivittäin. Villatakin alla on lyhyet hihat. Saunaan pääsee ja lasikuistilla on uusi ihana lattia. Lähiaikoina maalataan sitten, valkoisella. Vanhat lankut säästettiin siltä osin, kun oli mahdollista. Varmaan tulee hetki niillekin.

Käytiin hakemassa navettasäilytyksestä räsymatto Aurinkoisen kanssa. Jätettiin pihalle tuulettumaan. Se tulee tytön oman sängyn viereen yläkertaan. Laitan kuvia sitten, kun saadaan nurkka järjestykseen! Kivalta siellä yläkerrassakin alkaa näyttää... Oven paikka pitää vielä siirtää ja sen jälkeen ne tapetit seinään.

Saisipa jokaisen lapsen myötä yhden käsiparin lisää. Ja muutaman tunnin vuorokauteen.

Valoa kansalle.

Valo saa kyllä ihmeitä aikaan. Nurkat näyttävät suuremmilta (ja ikkunat järkyttävän likaisilta). Kuitenkin tuntuu, että virtaa on ainakin aavistuksen verran enemmän kuin pari kuukautta sitten. Pimeän talven aikaan.
Virratkoon valo tähän tupaan jatkossakin! Muutamalla ikkunoiden läheltä kaadetulla puullakin saattaa olla kätensä pelissä tämän valoisuuden saavuttamisessa.

Tekisi mieli kirjoittaa kilometrin pituinen to do-lista ja alkaa meuhkaamaan sen kohtia valmiiksi. Tavoite nro 1 olkoon, että syksyllä tämä remontin keskellä elo olisi mennyttä.
Rauhanmanner on ollut meidän koti nyt kokonaisen vuoden, remonttiprojektit jatkuu vaan.

Aurinko.

Kolme ihmeellisen ihanaa vuotta sitten hän syntyi. Aurinkolapsi. Tummasilmäinen, kaunis.
Tänään hän istui pellavapää sotkussa peittojen seassa aamulla ja huuteli iloisesti: "Nyt minä olen kolme vuotias!" Voi onnenpäivää. Tätä juhlaa on odotettu!

*

Aurinko ohjaa säteitään tänne meille pohjolaan. Ehkä minulla riittää aika jälleen blogaamiseen. Mene ja tiedä. Mieli tekee kuitenkin.

Teipattu näppäimistö.

Pinterestissä näin joskus kuvan tietokoneen näppäimistöstä, joka oli koristeltu teipillä. Se jäi selvästi kummittelemaan mieleen. Joku aika sitten koristelin omankin koneen näppiksen. Kiva tuli.
Tietokonepöytäkin olisi kiva uusia, mutta kelvatkoon tämä kunnes budjetti sallii uuden hankkimisen. Ennen pöytä oli vaaleanpunainen, sai valkoista ylleen jo keväällä. Maali ja pensseli ovat hyviä kavereita. Ja nuo teipit!

Mutta mitä tehdä tuolille? Arvon joka päivä, että saavatko maalia ylleen vai lakataanko uudestaan. Kuvassa näkyvä yksilö ja sen seitsemän kaveria ovat muutaman vuoden takaisia roskalavalöytöjä. Mun ekat Aallot ja parhaat roskalava löydöt ikinä!

Marraskuussa.

Pihassa on valtavia kivenjärkäleitä odottamassa ensi kevättä. Silloin piha pengerretään ja talon toinen pitkäsivu kaivetaan montusta pois. Siihen projektiin kuuluu myös ulkoverhoilun vaihtamista, portaiden valamista ja pensaiden sekä puiden siirtämistä.

Välillä sitä miettii, että mihin suohon sitä on itsensä ajanut.

Sitten seisoo tuolla pihalla, kuuntelee kun korppi kraakkuu ja lentää pihan yli komeana. Kävelee mäen päälle, katsoo omaa pihaa. Tämä on minun paikka maailmassa. Vaunuissa nukkuu vauva, koira juoksee, kissa maukuu.
Lapset ovat rakentaneet majan purkumateriaaleista ja vanhoista ikkunoista. Miettivät pitäisikö eristää.
Maitokärryllä viedään polttopuita kodalle, kun on syntymäpäivä. Tehdään iso vadillinen pullataikinaa. Mies vuolee tikut.
Saatte olla siellä keskenään, isot lapset.
Minä ajattelen: juoskaa metsässä niin kuin tuuli juoksee. Juokaa kannustaa kuumaa kaakaota, kun tulee viileä ja muistakaa olla tulen kanssa varovaisia. Naurakaa, naurakaa.

Välillä sitä miettii, että marraskuu on pitkä ja harmaa. On se. Pitkä, harmaa ja kovin kaunis. 11 vuotta sitten marraskuussa minusta tuli äiti. Järvi meni jäähän ja oli lunta. Pieni mustatukkainen tyttö sylissä.

Hento valo.

Tänään sain monta vinkkiä valokuvaamiseen, kun olin Krista Keltasen järjestämällä valokuvauskurssilla. Kuuntelin tarkasti ja kirjoitin ylös. Otin joitakin kuvia.
Nyt jatkan täällä (remontin keskellä) valokuvausvinkkien sisäistämistä ja käytännönharjoituksia. Toivon löytäväni lisää aikaa blogaamiseenkin.

Voikaa hyvin!

Lokakuun valossa.

Seison ikkunan ääressä, kuuntelen huokaavaa huonetta. Juoksisipa peura nyt ikkunan ohi, juoksisipa. Täällä niitä näkee monta kertaa viikossa. Vaan ei kertaakaan tuossa ikkunan alla.
Meille kerrottiin, että viime talvena siinä oli mennyt ilves poikasineen. Joku niistä kävi kesällä pihassa, meillä oli silloin karannut kani ja reviriiään puolustanut koira. Molemmat selvisivät. Ilvestäkään ei ole enää näkynyt. Jossain se on. Kulkee pitkin peurapolkuja, joiden varret kasvavat kesällä kukkaa.

Viime viikolla syötiin ainakin kymmenen kiloa satsumoita. Öisin nukuttiin siskonpedissä kirjastokammarissa. Käsi osui kylmään lattiaan, tiesi pakkasen tulleen. Aamun valo kertoi saapuneesta lumesta.

Mietin jatkuvasti mustia metallisia kierreportaita. Remontin tuoma mieliteko. Siitä ei taida muuten päästä kuin hommaamalla ne portaat.

Seison ikkunan ääressä, kuuntelen huokaavaa huonetta. Tänään olen ajatellut tyhjiä, juonut kaksi kupillista kahvia, yhden teetä. Taisi tulla tämäkin päivä kuin tilauksesta.

Yhtenä iltapäivänä keittiössä.

Niksahti päässä. Kaikki oli kuin pommin jäljiltä ja maha murisi. Siivosin hulluna, irvistelin ja kiristelin hampaita. Upotin kädet, tiskiharjan ja lattiarievun veteen. Käskin lapsetkin tarttumaan astiapyyhkeeseen, pölyimuriin ja roskapussiin. Kannatti. Oli kivempi syödä maha täyteen keittiössä, joka oli järjestyksessä.
Jaksan vaan ihailla ja ihmetellä niitä toisenlaisia ihmisiä, jotka tekee hommat heti eikä jätä roikkumaan. On järjestys kuitenkin niin parasta.

Keittiö on hirmu kiva tuosta toisestakin kulmasta ja tuo vauvan kehto (vauva-amppeli) on ollut ihanista ihanin. Ahman kelpaa köllötellä siinä, kun muut puuhailee ympärillä. Uskomatonta, että vauva on jo yli 5 kuukautta. Ja yli 10 kiloa!

San Francisco on mun pakkomielle.

Monta kertaa on kuvat selattu, muistot muisteltu ja sitten on tämä mieli. Se halajaa koko ajan takaisin.

Pistetään kolikko ja sen kaveri kasvamaan säästöpupun mahaan. Toivotaan sormet ja varpaat ristissä, että seuraavaan kertaan olisi lyhyempi kuin pidempi aika. Sitten kun ollaan siellä jälleen mennään kukka hiuksissa!
Lentokentällä tarkistetaan moneen kertaan, että onhan niitä passeja yhtä monta kuin perheessä päitä. Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi ja seitsemän.
Toivottavasti on aikaa ja asunto, monta tavallista päivää elää ja kysyä lapsilta, että tunnetteko tekin ne maanjäristykset, joita on koko ajan. Näyttää punapuut, museot ja merileijonat. Se elon rytmi ja erilaisuus, joka ei kuitenkaan ole hämmentävän erilaista.

Osaisimpa vastata, mikä San Franciscosta tekee niin erityisen minulle. Joku suuri se syy kuitenkin on, sen tiedän.