24.4.2014

Pullavan amman päivän ajatukset:


Kevään lämpimin päivä oli siellä missä moottoritie humisee taustalla ja meri välkkyy puiden takaa. Sinä päivänä vihreän talon portailla istui eräskin pikkupoika pullavarvas nakertamassa ruispalaansa ja ihmettelemässä tiilien päällä tallaavia muurahaisia.
Viikossa tapahtui ihmeitä. Pienet sipulikukat työnsivät itsensä maasta läpi ja puiden oksat muuttivat väriään haaleasta keväänpunasta vihertävään. Auringossa koivut saivat silmut.

Eilen oli kylmää. Tuuli vihmoi paljaat käsivarret kananlihalle ja ilta oli itkuinen. Yöllä pakkanen veti maan kuuraan.

Tänään päivällä oli lämmin taas, vaan ei niin kuuma kuin toissapäivänä. Makasin mustissa farkuissa ja nahkatakissani kotipihan nurmilämpäreellä, kun pienin nukkui. Käänsin kasvot aurinkoon ja unohdin turvonneet silmänaluset (allergiaa nähkääs), kaksoisleuan ja mahamakkarat. Sillä kyllä niitäkin miettii toisinaan ihan väkisin. Vaikka ne miten ovatkin suuremmassa mittakaavassa aika mitättömiä asioita.

Sitten mietin taas.
Hiusten mahdollista värjäämistä, niitä mahamakkaroita ja varsinkin  tuota pullavan pehmeää leukanahkaa. Sitten, uninen pieni ihminen parkaisi vaatien syliä.

Siinä me sitten köllittiin, vihreällä nurmilämpäreellä, auringon grillattavana. Nostin polvet koukkuun ja pieni makasi mahallaan mahaani vasten. Silitin pullavarpaan selkää.
Hän sanoi uniäänellään: "Amma." (Se tarkoittaa äitiä ahmankielellä.)
Ja sitten: "Puppu." (Se puolestaan tarkoittaa tuttia ahmankielellä.)
Siinä silmänräpäyksessä, kun nämä pikkupoika pullavarpaan sanat oli lausuttu, pullava amma päätti unohtaa pullavan pehmoiset ajatukset, kaiken maailman pullahtelevista päähänpinttymistä. Ahmalle Amma on Amma pullavana tai ilman. Ja todellakin se on kaikista parasta. Mutta puppu myös.

Ja kun ilta koitti, Rauhanmantereen keittiössä leivottiin isoimman lapsen ansiosta pullaa. Se on ollut viime aikoina torstai-iltojen traditio. Siinä käytiin kevyttä sanasotaa ja mielipiteiden vaihtoa eräiden osalta, että miten korvapuustit oikeasti pitää tehdä kunnes tämä amma totesi, että kenties sillä ei ole kovinkaan suurta väliä. Noin niin kuin suuremmassa mittakaavassa. Pulla on pulla ja korvapuusti korvapuusti, miten ikinä sitä sitten tekeekin.
(Mutta kyllä se niin oli, että tytär teki korvapuustin niin kuin oikeasti kuuluukin ja isimies oli ihan jossain omissa kuvitelmissa asian suhteen.)

Mutta hieno taitohan se on. Tuo pullanpyörittäminen, taikinan vaivaaminen ja korvapuustien leipominen. Kun taas tuo pullavien asioiden päässään vaivaaminen on kertakaikkisesti turhista turhinta.

20.4.2014

Pääsiäisterveisiä.

Olkoon tämä blogipostaus pääsiäistervehdykseni juuri sinulle, postikorttityyliin!

Rauhanmantereessa 20.4.2014
Hei sinne.
Kevään ensimmäiset lämpimät päivät ovat juuri nyt. Ulkona tulee kuuma pitkähihaisessa paidassa ja harava on tullut näinä päivinä tutummaksi kuin kauhanvarsi.
Tatti täytti eilen 9 vuotta, juteltiin hobiteista ensimmäisenä juhla-aamuna.
Kasvimaa ja piha on kovasti ajatuksissa, kyllä se kesä tulee!

Voi hyvin,
Jonna

PS. Mitä sinulle kuuluu?


13.4.2014

Aavistus kesästä.


 
Sateisen päivän aamupalalla puhutaan matkustushaaveista. Mietitään, mitä olisi ihana nähdä jossain muualla kuin täällä. Tekee mieli sulkea silmät, nostaa leukaa aurinkoon. Laittaa käsi varjostamaan silmiä, siristää. Ravistaa hiekat irti nahastaan.

Lapsi pukee ompelemani kesämekon ylleen, pyytää lupaa olla hetken ilman sukkahousuja. Hetken voi olla kesä, kaikesta kevätsateesta huolimatta.

*

Mekon malli ja kaava on Mekkotehdas kirjasta, Orelma nimeltään. Kangas on Marimekkoa.

10.4.2014

Elossa aina.

 

Pussitetaan, pakastetaan. Syödään, juodaan. Tiskataan ja tiuskitaan. Istutaan alas, piirretään, luetaan. Sytytetään kynttilä.
Keittiö on varmasti meidän kodin sydän. Siellä (täällä) me ollaan eniten. Jotenkin päivä rytmittyy monella tavalla juuri tänne. Aamulla ensimmäisenä, illalla viimeisenä.
Keittiö on huone joka elää täysillä koko ajan, vaikka muualla pysähtyisi. Nyt ikkunan alla itää siemenet, kasvaisivatpa pian!

9.4.2014

Onko metsässä jo kevät?





"Äiti, onko metsässä jo kevät?
Voinko olla äiti sinun oma metsäperhonen, joka lentää näin ja näin?
Äiti, kohta näiden kuusten oksien päihin kasvaa niitä vihreitä, joita voi syödä."
"…"
"Äiti, onhan metsä sinustakin kiva ja kiltti. Minusta on.
Äiti, minä aion peitellä tämän kävyn sammaleella niin kuin minut peitellään illalla ennen kuin käyn nukkumaan."
"…"
"Äiti, minä olen sinun oma pikkuaurinko ja tuo taivaalla oleva on meidän kaikkien."

"Äiti, miksi sinä et sano mitään?"
"En minä ehdi, sinulla on niin paljon asiaa."
"Niin. Mut nyt aion kyllä katsoa vähä noita kuusten latvoja ja kuunnella tuulta."
"Ihana ajatus."
"Äiti. Minä ehkä just kuulin jonkun pikkueläimen äänen. Se taisi olla punainen pörröhäntäorava! Kato äiti! Kissatkin tulee metsään meidän kanssa!"

Neljävuotiaalla on koko ajan asiaa. Aamusta iltamyöhään. Milloin hän ei puhua pulpata hän laulaa. Laulaa laulamistaan. Joskus pyydän, että olisitko hetken hiljaa. Sitten hän on hiljaa, hetken. Jatkaakseen sitten siitä mihin äsken jäi.

Vaan tuo äiti, se on sana, joka ei menetä loistoaan ikinä. Saati tuo lapsen suhtautuminen ympäröivään maailmaan.

8.4.2014

Pieni ruokakaupparutiini.




Lehtihyllyllä tänään, ei mitään mielenkiintoista. Luin uutiset puhelimella ja olen kuullut radiosta ne samat jo neljästi tai viidestä päivän aikana. Lapsi haluaisi Prinsessa-lehden, en osta.
Tumman violetit neilikat näyttävät mustassa muoviämpärissäkin ihastuttavalta, kävelen kuitenkin banaanien luo. Ei ole luomua, ei liioin reilua kauppaa, mutta banaaneja on kuitenkin saatava.
Illalla makaroonilaatikon kanssa raastetaan porkkanoita, niitäkin siis. En jaksa raahata isoa säkkiä, ostan vain kilon. Kotona lasken sen pöytään ja tajuan, ettei se riitä mihinkään. Porkkanaraastetta menee aina kamalasti. Laitan miehelle tekstiviestin, että jos viitsit niin tuo lisää.
Hedelmiä ei tarvita muita. Kotiin jäi kuivakoita appelsiineja (niitä ei siis enää kannata hankkia), avokado ja omenoitakin ehkä. Leipää leivottiin eilen ja Ikean näkkäriäkin on. Ensimmäinen käytävä alkaa olla lopuillaan. Lapsen tekisi mieli tökkiä lihamatoja täynnä olevaa pakettia sormellaan siinä broilereiden vieressä, kiellän tökkimästä ja korjaan lihamatojen olevan jauhelihaa.
Lapsi valistaa minua kertomalla, miten kerhossa joidenkin lasten leipien välissä on kinkkua ja joidenkin lempiruoka on lihapullat. Hänestä pullat joissa on voisilmä päällä on parempia. Eipä kyllä muista taida tietääkään. Minä muistelen mummon jauhelihapullakastiketta, mutta oksuhan sitä lentäisi jos lihaa enää koittaisi syödä, on tullut oltua niin kauan ilman. Mutta ei ole kyllä enää toivoa niistä mummon lihapullistakaan.

Vasen. Vasen. Komennan lasta, että älä nyt hyvänen aika jyrää niillä pikkukärryillä kaikkia muita ostoksilla olevia.
Ärsyttää olla kieltämässä koko ajan. Ärsyttää olla se joka kieltää koko ajan. Varmaan jonkun mamman silmät on nytkin selässäni ja siinä se pienessä mielessään ihmettelee, millainen ihmisraunio se tuossa naputtaa kupeidensa siemenelle koko ajan. Mutta ei kai nyt mikään ihmisraunio sentään, vähän väsynyt suurperheen äiti vain. Olen täydentämässä kaappien sisältöä tässä siunatussa asiakasomistajien omistamassa pikkukaupassa, josta saa kaiken mitä tarvitsee, mutta ei mitään erikoista tai ihmeellistä. Pestoa sentään.

Ei tarvita jauhoja, myslejä, pastaa eikä muroja. Säilykkeitäkään ei ollenkaan. Mutta mustapippuria kyllä.   Eilinen linssikeitto jäi vajaaksi ilman sitä, mutta ei sitä nyt asioikseen kauppaan autolla pippuria lähdetä sentään hakemaan. Vaikka ehkä olisi kannattanut. (Tässä kirjoittaessani muistan, että oliiviöljy olisi ollut siinä mausteiden vieressä. Jäi ostamatta. Lisätään siihen tekstiviestilistaan sitten.) 180 asteen käännös takaisin päin ja kevyttä hampaiden kiristelyä yhä kiukkuilevan lapsen kanssa.

Juustohyllyllä pääkallellaan tuumailua, vaan ei. Ei mitään tarvita. Ei liion voita, ei tuoremehua.
Mutta tuolta seuraavasta hyllyvälistä kissoille evästä, hiuslakkakin on lopussa. En kyllä osta sitä täältä. Kiskurihinta ja olisipa kiva tietää saisiko sitäkin jostain ekomestasta. Vaikka koska sitä sellaiseen ehtii. On sitä kyllä ne nettikaupat kyllä. Ehkä lisään sen hiuslakankin tekstiviestilistaan…

Maitoa näkyy olevan hyllyssä, mutta luomumunia ei. Ei niitä kyllä tarvitakaan. Eikä jugurttiakaan. Ei mehua, ei pakasteita.
Jäätelöaltaan kohdalla alkaa hymyilyttää. Pienin on oppinut synttäreiden jälkihumussa sanomaan jäätelöä. Se kuullostaa sellaista jätssshiki-hiki-hiki-hikiki -henkiseltä huokailulta. Mutta ei siinä, onhan se jäätelö kyllä melkoista herkkua. Varsinkin kesällä ja sellaisena päivänä, kun ei miljoonannen kerran ole luvannut itselleen, että nyt se sokerimössöjen puputtaminen saa loppua. Tämä on melkein sellainen päivä. Söin kyllä aamulla pullan.

Kassojen vieressä tuijotan ajatuksissani aavistuksen liian pitkään henkilöä kenestä tulee mieleen Göstä Sundqvistin laulut. Hän varmaan ostaa tupakkaa ja kaljaa. Minä muistan tulitikut, joita etsin eilen kissojen ja koirien kanssa kotona, kun halusin sytyttää ruokapöydän kynttilän. Nappaan laatikollisen ja ihmettelen, miksi kummassa siihen purkin kanteen on pitänyt painaa niin saamarin rumia kuvia. Tulitikut tulitikkuina, eläinkuvat eläinkuvina.

Lapsi kantaa ruukkunarsissin kainalossaan liukuhihnalle. Antaa mennä vaan. Bonuskortin vilautus ja loppusumma kassaan.
Tekee jälleen mieli sushia, mutta eihän täältä saa sushiriisiä. Tarjolla olisi kyllä kalapuikkoja, hernekeittoa ja sitruunaakin. Joskus niitäkin tekee mieli, mutta ei tänään.
Se mies, jota tuijotin liian kauan kaivaa verkkareidensa taskusta lompakkonsa ja maksaa ostoksensa. Kaljaa ja tupakkaa. Ehkä nämä mustapippurit ja banaanit on kuitenkin parempi. Ainakin minulle.

Kaappaan ostokset kainaloon. Kysyn veikö lapsi kärryn paikalleen. Vei hän.
Ulkona vihmoo kevään ensimmäiset vesisateet, puhelinlangalla istuu yksinäinen varis. Pakkaan lapset autoon, istuimiin ja vöihin. Istun siinä vielä hetken ennen kuin käynnistän kulkupelini, tuijotan tasaisena virtana kaupasta tallaavaa lounaskansaa. Takapenkillä kilkatetaan aamupäivän kuulumisia. Väistämättä alkaa väsyneenkin äiti-ihminsen suupieli vähän kääntyä hymyyn. Ei tässä asiat hullummin taidakaan olla.

"Laulettaisko vaikka vähän yhdessä?"
"Joo, mulla onkin yks ihan uus laulu. Se menee näin…"

7.4.2014

Synttärityttö jäätelökioskilla.






Keväänlapsonen, kukkaistyttö Aurinko, täytti muutamia viikkoja sitten neljä. Syntymäpäiviä juhlittiin hieman jälkijunassa, lyhyellä varoitusajalla, mutta olipa ihanat kekkerit.
Isi rakensi päivänsankarille lahjaksi jäätelökioskin ja juhlissa pyöriteltiinkin sitten jäätelöpallo tovereineen, kipattiin päälle strösseliä ja suklaarullavohveleitakin. Kakkua oli myös!
Hyvä juhla tuntuu syntyvän ennen kaikkea siitä, että juhlittava nauttii. Siksi pöydässä oli myös sylillinen pinkkejä ruusuja ja kakun päällä pienen pieniä vaahtokarkkeja. Aurinkoisen suosikkeja!
Hän on nimittäin se lapsi, joka vaatii leikkokukkia kotiin ja kavereille. Nuuhkuttelee niitä ja ihastelee kasvun ihmettä.

Neljä vuotiaana on kuulema kivaa olla, mutta kolme vuotiaana oli myös. Isona hänestä tulee toiveidensa mukaan äiti, kummitäti, postitäti tai laulaja. Mahdollisesti kaikkea niitä.