28.11.2013

Arkisia asetelmia.

Päiväunilta herääminen on paljon kivempaa, kun lattialla on kaksi läjässä olevaa pitkää räsymattoa ja traktori. Valtava vuoristo onkaloineen on valloitettavissa nelipyöräisen toverin kanssa...

25.11.2013

Suurperheen äidin ainainen maanantai.

Taas se on. Maanantai. Vaan eilen oli sunnuntai ja minä neuloin kylpyhuoneessa, pytyn päällä istuen. Tein sen salaa. Tähän pisteeseen on nyt tultu. On neulottava piilossa. Ja kun kuusi jalkaparia juoksee mökkiä ympäri olikin se rauhaisin paikka talossa, tuo pikkula.
Mutta ei se niin vakavaa ole. Olin vaan ajatellut neuloa nuo raidalliset sukat valmiiksi tuolla rauhan tyyssijassa, jotta saisin ne lahjapakettiin aika pian. Neuloin, päättelin ja höyryttelin. Ja koko tuon ajan muu sakki pysyi muissa huoneissa. Mahtavuutta! Oli niin hiljaistakin.
Vaan kuinka ollakaan...
Tänään on siis maanantai ja maanantai on se päivä, joka heittää aina pakan jollain tavalla sekaisin. Ulkona pakkasta vihdoin ja kakkosluokkalainen parkuu aamulla ennen kouluun lähtöä, että kaikki villasukat ovat hävinneet kuin tuhka tuuleen (kertokaa viisaammat minne ne kaikki parittomien sukkien puolisot karkaa? Ibizalle, Inariin vai jonnekin ihan muualle?)
Kas mitä tekee äiti. Hakee tietenkin ne joululahjaksi aiotut villasukat jemmasta ja ojentaa ihmeissään olevalle pojalle. Ihan siksi, koska tänään on maanantai, ja maanantaita ei ole missään tapauksessa hyvä aloittaa palelevilla varpailla. Eikä niitä muita villasukkia pareineen löytäisi kuitenkaan mistään.

Maanantain tietää siitäkin koittavan, että joku paikka prakaa. Tänään, Mauno Koiviston 90-vuotispäivänä, meidän kaasuhella lakkasi toimimasta. Ihan noin vain. Rest in peace. Onneksi on uuni ja Kotipizza viiden kilometrin päässä. Maanantaina on ihan hyvä syödä pitsaa. Ja tiistaina, keskiviikkona, torstaina... Pitsa pelastaa melkein mitä vaan. Maanantait ainakin.

PS. Sukkien ja luvun 90 kunniaksi voisin kertoa myös eräästä sunnuntaista, kun kippasin sen laarin lattialle, missä on perheemme parittomat sukat. Löysin 90 paria sukkia! Siis yhdeksänkymmentä paria sukkia. Saatoin hieman pyöritellä siinä silmiä ja huudella ympäri taloa, että tajuutteks te, että mä paritin just 90 paria sukkia!!! Osa oli luonnollisesti jo pieniä, joissain oli reikiä jne. Lisäksi silloin oli kesä. Kukaan ei käyttänyt sukkia. Paitsi seuraavana päivänä joku varmasti päätti käyttää ja ei löytänyt kuitenkaan yhtään sopivaa paria. Niin se vaan menee.

Nämä ovat näitä remontoivan suurperheen äidin päivittäisiä ihmeitä. Sukat ja niiden katoaminen.

Nyt ne pitsat tulivat. Onneksi.

23.11.2013

Meillä saa kölliä pöydällä.

- Äiti, jos mä kiipeen tohon pöydälle köllimään ja sit sä voit ottaa musta hyvin kuvia! Sit mä laitan tähän pöllön päälle mun käden ja näytän, että oon kolme vuotta. Ja sit mä näytän ihan pöllöltä! 

- Äiti, miks sä muuten aina otat valokuvia?

- Ai pitikö tän paidan olla Ahmalle? Mut me voidaan käyttää tätä ihan hyvin molemmat, eikö niin?

- Mikshän mulla oikeestaan on kieli?

Kolmevuotias on hulvaton, on alkanut kyselemään. Aurinkoinen, toimelias ja valtavan tempperamenttinen sekä kova huutamaan jos sille päälle sattuu. Kerrassaan hervotonta seuraa. 
Hän odottaa maaliskuussa koittavia syntymäpäiviään, aikoo kutsua sinne ainakin isosiskon kummitädin. Mutta koska ennen sitä on joulu ja silloinkin saa lahjoja niin on hyvä ensin toivoa joululahjat ja sitten vasta synttärilahjat, kuulemma. Koska Aurinko tykkää leikkiä postitätiä hän tahtoo joululahjaksi oman postilaatikon. 

Joululahjapuuhia on tullut tuumailtua tässä muutenkin, koska niin se vaan on, että lähestyy se sieltä ja jotain itse tehtyä olisi kiva kääräistä pukinkonttiin. 




22.11.2013

Äitien tekemä Vimma.





Parhaimmillaan kohtaamiset toisen ihmisen kanssa ovat juuri sellaisia kuin eilen, Mimmin sekä Marjutin kanssa Kiseleffin talossa. Oli bloggarien ilta, talo täynnä kasvoja tuttujen ja minulle tuntemattomimpien blogien takaa. Valtavan hyvä paneelikeskustelu bloggaamisesta, blogimainonnasta ja bloggaamisen kirjoittamattomista säännöistä. Keskusteluja ja kotimatkalla sellainen tunne, että arjessakin voi tapahtua hyvin merkityksellisiä asioita. En kenties olisi lähtenyt ellei, pohjoisen viileiden tuulien mukanaan etelän tuoma, lämmin toverini Mimmi olisi pyytänyt. Onneksi lähdin.
Nämä edellä mainitut naiset, äidit, Mimmi Pentikäinen ja Marjut Rahkola ovat suurperheellisiä ja tekemiseen tarttuvia, taitavia ja idearikkaita hyvän elämänlaadun sekä lämmön puolesta puhujia. Sen eteen eläviä ja tekeviä.

Vimma puolestaan on heidän tuore vaatemerkki. Vaatteet ovat yksinkertaisia, mutta yllättäviä. Toimivan tyylikkäitä niin arkeen kuin juhlaan.
Siellä vaaterekkien lomassa toivoin, että kumpa olisin sorjempi varreltani niin pukeutuisin noihin itsekin. Mutta koska en ole, puen niitä pienilleni. Näytän teillekin kuvia, mutta vähän myöhemmin, sillä nyt täällä aletaan juhlia yhtä 12 vuotiasta! Äitinä kaksitoista ihmeellistä ja nopeaa vuotta.

*

Vimman Pop up-liike Kiseleffin talossa Helsingissä, osoitteessa Unioninkatu 27,
30.12. saakka.

Avoinna:
ma-pe 12-19
la 10-17
su 12-17

Liike on ilo silmälle ja Vimman tuotteiden lisäksi siellä on mahdollisuus nähdä Usva Torkin valokuvanäyttely sekä Heath Nashin Mum'sille suunnittelemat valaisimet.
Miten ihmeessä tuo käsittelemätön mäntypuukin näyttääkin niin hyvältä! Muutama vuosi sitten tuo oli kuin kirous.

20.11.2013

Sananen villaisista sukista.

Villasukka. Siinä varsin mieltä ja varpaita lämmittävä vaatekappale. Toisinaan oikein kuumottava. On nimittäin niin, että villasukan neulominen on kaikessa yksinkertaisuudessaan yleensä varsin hampaita kiristävää puuhaa allekirjoittaneelle. Kyllä minä niitä sukkia neulon, mutta sellainen sukkaflow, joka olisi hyvin toivottavaa tälläisessä seitsemänhenkisessä puutalon lattioita tallaavassa perheessä, on jäänyt minulta täysin kokematta. Sääli.
Sukkalankoja on laatikot pullollaan ja ideoita kaikenmaailman raidallisiin-, kirjoneulekuvioituihin-, perus- ja palmikkosukkiin on valtavasti, mutta se lopullinen innostus on hukassa. Taisin olla jossain muussa jonossa kuin innostusta sukkien neulontaan jaettiin. Haluan löytää tämän innostuksen! Todella haluan!

Yllätin itseni tuossa jokunen viikko takaperin, kun kaivoin euron bambupuikot paketista (kiitos Tanskalle Tigerista!) ja lankalaatikosta mustaa ja valkoista sukkalankaa. Valkoinen on jotain vuosikerta Nallea ja musta jotain ihan muuta, vaan ihan kauniit noista näyttää syntyvän.
Kuvan ottamisen jälkeen olen siirtynyt jo toiseen kantapäähän. Lisäksi minulla on vahva usko, että tänä jouluna paketoin ainakin yhdet itse neulotut villasukat pakettiin!

Kertokaa oi kuomat, mikä on teidän tapanne neuloa sukkia? Ja missä on se jononpää, mistä sen sukkaflown löytää?

14.11.2013

Muusa ja satunnaiset sankarit Tampereella.

Muusa, Satunnaiset sankarit ja osa Kotolivingin tiimistä viettää viikonloppunsa, perjantaista sunnuntaihin, Pirkkahallissa Suomen Kädentaidot -messuilla. Tulkaahan vetäisemään hihasta jos siellä suunnilla liikutte!

Marraskuu on harmaa.


Marraskuu on harmaa. On se. Valokuvauksesta pitävän vinkkelistäkin. Suosikkilinssini otti ja hajosi. Runko säilyi onneksi. Vähän tässä tekisi mieli ärräpäitä päästellä...

12.11.2013

Puolitoista vuotta.


Olen halunnut olla äiti niin kauan kuin vain muistan. Ensimmäiset ääneenlausumani toiveammatit ovat olleet äiti ja maatalon emäntä. Äiti minusta tuli ja emäntä maalla. Perheen pienin, pahnanpohjimmainen, aarrelapsi Ahma on nyt vuoden ja kuusikuukautta.
On ollut hieno, mutta myös melko raskas puolitoistavuotinen. Varmaan tämä on kaikessa yksinkertaisuudessaan vaan sitä ruuhkavuosien kulta-aikaa, mitä allekirjoittanut elää parhaillaan ja se lienee selittää paljon. Viisi lasta, remontoitava talo, 24 tuntia vuorokaudessa. Aikamoinen yhtälö heti, kun itsekin alkaa katsoa sitä normaalista poikkeavammasta vinkkelistä.
Aikamoinen yhtälö. Kuitenkin sellainen josta selviää, kun vaan muistaa muutaman jutun. Voi olla väsynyt, voi levätä. Voi olla itselleen armollinen ja nauttia siitä, mitä jo on saavuttanut. Voi poiketa normista lapsiluvun suhteen ja olla valtavan kiitollinen siitä, että löysi unelmien pesän perheelleen.

Ahma on ollut koko pienen ikänsä sellainen poskista puristeltava mussukka, jota aina ohikulkiessaan tekee mieli rutistaa ja pussata. Hän on syönyt ja nukkunut pääsääntöisesti hyvin aina. Vajaaseen puoleen vuoteen saakka hän söi rintamaitoa, sitten mössöjä ja sormiruokaa sekaisin. Vuoden iän tuntumassa sitten ihan sitä samaa evästä kuin koko muukin porukka ja muutaman kertaan päivään rintamaitoa myös.
Ja yhä vain, ennen nukkumaanmenoa illlalla maitobaari aukeaa. Tämä yhä jatkuva imetys on sellainen asia, jota mietin varmaan melkein päivittäin. Tänään ajattelen, että ok, jatkan tätä yhä vaan. Seuraavana päivänä uhkaan laittaa meijerinovet salpaan ikuisiksi ajoiksi. Ja sitten taas, raotan ovea varovasti...

Jo silloin, kun vauva potki mahanahkan toisella puolella oli selvää, että tämä taimi jää viimeiseksi lajiaan. Raskausaikaa peilasi koko ajan sellainen viimeisen kerran meininki, positiivisella sävyllä ja toisinaan onnellisilla huokauksilla kera silmien pyörityksen, että onneksi tämä on vikakerta!
Kaikki meni hyvin raskausaikana, olo oli kuin maitovalaalla konsanaan, painoa tuli 30 kiloa ja olo oli hyvin muhkea niin kuin asiaan taitaa kuulua.
Synnytys meni hyvin sekin, mutta ikävä sitäkään hommaa ei kyllä tule. Tätä nykyä tuntuu käsittämättömältä se ajatus, että joku oikeasti haluaa synnyttää. Minä en enää. En ollenkaan. Viisi hyvää kertaa riitti rasteiksi äitiyteni ansioluetteloon.

Vauvan kanssa elo on ollut ihanaa (sillä Ahma on mun vauva aina vaan). Ahman ensimmäisiä kuukausia rytmitti armoton remontointi, muuttohulinat ja silloin parivuotiaan isosiskon järisyttävät uhmakohtaukset. Ahma kasvoi hyvin, nukkui ja söi. Oli aika onnellista, sellaista että illalla nukkumaan mennessä vaan nukahti. Tiesi tehneensä päivällä.

Viime talvi oli sävyltään vähän harmaa. Päällimmäisenä mieleen jäi seuraavat.
Remontti junnasi. Joulukuussa Aurinko sairastui pahaan keuhkokuumeeseen ja jouduttiin sairaalaan. Joulunpyhinä stressini kai laukesi ja T kiikutti minut päivystykseen, jumiutuneet hartiat sai aikaan niin järisyttävän päänsäryn, että en pysynyt pystyssä ja olo oli kuin nuijitulla. Lääkäri antoi lihasrelaksantteja ja kipulääkettä. Kevään kävin hierojalla parin viikon välein ja päänsäryt pysyi poissa. Ahma puolestaan alkoi sairastella korvatulehduksia. Nenä valui, ruoka ei maistunut, yöt olivat kovin katkonaisia. En halunnut syöttää antibiootteja. Korvalääkäri suositteli toisen todetun tulehduksen jälkeen korvien putkitusta. Perutettu aika tuli seuraavalle päivälle ja pienen elo helpottui.

Sitten tulikin kevät ja kesä. Onneksi. Minä olin ensimmäisen lomakuukauden autuaan onnellinen kaikista niistä aamuista, kun ei tarvinnut mennä minnekään. Nautin näistä viidestä, siinä kaikki. Siinä ihan kaikki.

Viimeisen puolentoista vuoden aikana on täytynyt opetella olemaan armollisempi itselleen. Kaikista tärkeimmät täällä on nuo viisi pienintä. Oma paskaolo heijastuu lapsiin samantien. Vaan niin myös hyväolo, se ennen kaikkea!
Välillä on hyviä päiviä, välillä älyttömän hyviä, välillä sellaisia kun tekisi mieli aamuseitsemältä kömpiä takaisin peiton alle, vetää peitto korviin ja maata siellä koko päivä (jotkut viisaat kutsuvat näitä päiviä myös nimellä PMS-oireet).

Muutama ihminen on viime aikoina jutellessamme sanonut minulle, että he ovat ihmetelleet, miten me jaksetaan tätä kaikkea. Että kuulema vaikutetaan joltain yli-ihmisiltä tämän revohkan keskellä. Minä olen tuijottanut näiden lauseiden jälkeen tyyppejä haavi auki, sanoen sitten sanasen.
Ei me olla yli-ihmisiä. Me väsytään kanssa. Me maataan aika monena päivänä koomassa sohvalla läjässä ja tehdään vaan se mikä on ihan pakko. Meillä on likaiset lattiat, viikkaamattomien pyykkien vuoret ja eilinen puurokattila tiskialtaassa. Mutta silti meillä on kaikki hyvin. Oikein hyvin.

11.11.2013

Lyhtyjuhla.


Minä sitten pidän näistä lasten kouluvuotta rytmittävistä juhlista. Tänään oli Pyhän Martin vuoro. Lyhtykulkue valaisi hämärtyvän maiseman laulun soidessa. Martti halkaisi miekallaan viittansa, antaen toisen puoliskon siitä palelevalle kerjäläiselle. Sen jälkeen laukkasi matkoihinsa ja lyhtykulkue jatkoi kulkuaan.

Martinpäivän teemoihin kuuluvat lähimmäisen auttaminen ja lähimmäisenrakkaus. Tämä on myös perinteinen valon juhla alkavan talven pimeydessä.

Meillä Martinpäivä toi myös ensimmäisen päiväpakkasen, aivan niin kuin ennen vanhaan on kerrottu. Martti tuo routaisen maan ja talven.

10.11.2013

May the force be with you.

Isänpäivä. Aamulla sänkyyn enemmän kuin mielellään köllimään jäänyt isi-ihminen, äiti ja kolme innokasta pöydänkattajaa hääräämässä keittiössä, yksi sängystä puoliväkisin revitty esiteini ja pikkuveli duploleikeissä. Seitsemän lasia, lautasta, myslikulhoa ja lusikkaa. Mansikoita, herukoita, mandariineja ja päärynää. Lukematon määrä paahtoleipää ja kermajuustoa. Kahvia ja tuoremehua.
Monta korttia, pakettia, halauksia, suukkoja ja kostuneita silmäkulmia. Kirjanmerkki, kylpytakin vyö (kylpytakki puuttuu vielä) ja avaimenperä. Ennen kaikkea tätä aamupala- ja lahjahässäkkää laulamista ja isin päällä sängyssä pomppimista. Minä kameran takana.

Mahtava tiimi, mahtava isi! Kerrassaan mahtava päivä! Ihanaa isänpäiväniltaa jokaiselle isille!

PS. Kakkosluokkalaisen Tatin mielestä isi näyttää Star Warsin Obi Wan Kenobilta. Katsoin Googlella kuvia ja kyllä, yhdennäköisyys on ymmärrettävä. Molemmilla on parta, valomiekka (toisella tosin vain puhelimessa) ja tarvittaessa lempeän tuima katse. Ai miksi Googlella? Minulla on sivistyksessäni Star Warsin mentävä aukko.

6.11.2013

Pihlajanmarja.

Pihlajanmarjan värisestä Rowanin Tumblesta piti tulla sellainen muutaman kerran kaulaan kiepautettava kauluri minulle. Näin Jonnalla vastaavan ja halusin tietysti itsellenikin. 
Viime talvena silittelin jo noita keriä, mutta jäi silloin sitten ajatuksen asteelle se hankinta. Nyt sanoin ajatukseni ääneen ja sain pari lankakerää Kerästä mukaani. Muutamat kiireisemmät jutut alta pois ja sitten tartuin puikkoihin. Kävi kuitenkin niin, että ajatus kaulurin saajasta muuttui neulomisen aikana. 

Lauantaina istuin Aurinko kainalossa sohvalla neuloen, yhtäkkiä tajuten, että tämä punaisen sävy sopii tälle pienemmälle paljon paremmin kuin minulle ikinä.  Lopetin kaulurin melkein siihen paikkaan ja lopusta langasta tein tupsupipon. Langanpätkistä ja jäljelle jääneestä lankanöttösestä pyörittelin vielä tupsun hattuun. Alpakaa ja puuvillaa sisältävä lanka onkin kerrassaan oiva valinta viluisen pikkutytön talvitamineisiin. Kauluriin ja hattuun meni 10mm puikoilla neuloen 200g lankaa.

Hattu luo myös jännittäviä mielleyhtymiä Salainen puutarha-kirjaan. Maryyn joka juoksentelee nummilla hattu päässään keikkuen punarinnan perässä, tietämättään löytämässä tätinsä unohdettua puutarhaa. 
Salainen puurtarha on yksi monista lapsuuteni suosikkitarinoista. Ja olen aivan varma, että Maryllä voisi olla juuri tämän värinen hattu ja huivi.






4.11.2013

Rocky road.


Viikonloppuna on aika kiva herkutella vähän, arkena myös jos siltä tuntuu. Tein pitkästä aikaa rocky road-suklaata, ohjeen löysin Karin Lindroosin ja Kajsa Wikmanin kirjasta Jouluiloa kierrätysmateriaaleista. Tämä on kiva herkku myös isänpäiväksi.

Näin sen tein:

Rocky Road

2 levyä tummaa suklaata
1 levy valkoista suklaata
pussillinen Dumle-karkkeja
pussinen pieniä vaahtokarkkeja
suolattomia pistaasipähkinöitä

Pilko Dumlet kolmeen osaan. Seuraavaksi on pähkinöiden vuoro, pilko nekin. Levitä piirakkavuokaan tms astiaan leivinpaperi. Sulata tummasuklaa vesihauteessa. Sekoita suklaasulaan pähkinät, vaahtokarkit ja Dumlet. Levitä seos leivinpaperille. Sulata valkoinen suklaa ja levitä sitä muu seoksen päälle. Laita jähmettymään jääkaappiin hetkeksi.





1.11.2013

Aakkosjuliste washiteipeillä.



Perheen ekaluokkalainen odottaa valtavasti lukemisen ja kirjoittamisen taitoa. Koulupäivien jälkeen hän kertoo päivän tarinat Kirjaintenmaan tontuista ja uusista kirjaimista. Venyttää vartalonsa uusien kirjaimien muotoon, piirtää tarinoita kirjaimista ja nauttii sanoista, jotka osaa jo lukea tai kirjoittaa. Keittiönseinään on teipattu paperi, jossa lukee hänen kirjoittamana suurin keltaisin kirjaimin ILO. Se muistuttaa tärkeimmistä päivänä kuin päivänä.
Näyttääkseni, kuinka innoissaan olen näistä Kirjaintenmaan tonttujen opeista tein tytölle oman aakkosjulisteen. Valitsin washiteipeistä hienoimmat ja ostin kartongin kehyksineen. Yhden illan lasten nukahdettua teippailin ja vääntelin kirjaimia muotoonsa. Piirsin lisäksi pieniä lintusia puuhiinsa, jotta kirjain äänteineen muistuu paremmin mieleen niitä katsoessa.
(Kuvat ja teksti on julkaistu myös Kotolivingin nettisivuilla.)