25.5.2014

Perjantaikassi.



Oli melkoisen kuuma perjantai. Aamupäivällä naputettiin tietokoneita kilpaa rannalla Timon kanssa ja pienimmät heitti talviturkkinsa. Sitten haettiin loput lapset koulusta ja painutiin ruokakaupaan. Ei mikään ihan normiperjantai, mutta ei mitenkään kovin poikkeavakaan. Ruokaa on ihmisen saatava, helteestä huolimatta.

Kaupassa mietin seuraavien päivien ruokia. Jäsentelin ja lapoin tavaraa kärryyn. Isosta kaupasta ostetaan luonnollisesti isommat ostokset.
Jätin Timon pakkaamaan lapsia ja ostoksia autoon parkkihallissa. Kävelin itse Haitula mukanani torin laidalle. Siellä on Herkku ja Lahja Murena. Salon oma herkkukauppa.
Saman katon alta löytyy niin lähi- kuin luomuruokaa, mutta myös välimerellisiä herkkuja sekä lahjatavaraa. Minä tulin hakemaan Perjantaikassia, mutta ostin myös risottoriisiä ja lahjan tulevalle kummitytölle.

Perjantaikassi toimii yksinkertaisen nerokkaasti. Joku on suunnitellut yhden ruuan puolestasi, pakannut siihen tarvittavat ruuat ja reseptin kassiin odottamaan hakijaansa.
Perjantaikassin sisältö selviää aina torstai-aamuisin niin Murenan nettisivuilta kuin Facebookista. Puolesta päivästä eteenpäin kassia voi sitten käydä ostamassa kaupasta.

Me syötiin lauantai-iltana ilman viilennyttyä jugurtilla kuorutettua yrttilohta ja sitruunaista fettucinia. Pöydässä oli kahdeksan nälkäistä suuta ja ruokaa jäi silti vielä hieman tälle päivälle.
Aion tehdä ihan kohta jäljelle jääneestä pastasta salaattia yhdessä vihannesten kanssa, loppu kala taidetaan syödä leivän päällä.

Ruoka oli nopea valmistaa ja maistui erittäin herkulliselta. Mukana olevat tuotteet olivat hyvin laadukkaita.
Erityisiä huokauksia saatiin aikaan, kun maistettiin kassissa mukana ollutta oliiviöljyä ja verrattiin sitä siihen, jota yleensä käytetään. Makuero oli aivan käsittämätön.
Tuo Murenasta saatu Villa Realen oliiviöljy jätti suuhun ihanan pehmeän jälkimaun, kun taas tuon yleensä käyttämämme oliiviöljy sai aikaan irvistyksiä. Näköjään oliiviöljyissäkin on eroja.

Perjantaikassi oli iloinen yllätys, jota aion testata toistenkin jos olen oikeaan aikaan kaupungissa ja ruoka sattuu olemaan meille sopivaa.
Myös Auringonkerääjän lukijat saavat Perjantaikassista 10% alennuksen mainitessaan ostoksen yhteydessä, että ovat lukeneet blogiani. Tarjous on voimassa 14.6. saakka.

*

Perjantaikassi saatu Herkku ja Lahja Murenasta.

Herkku ja Lahja Murena
Horninkatu 13 c 3
Salo

www.herkkumurena.fi


24.5.2014

Kesäkeijun lempineule.





Neulepuikoilta aikoja, aikoja sitten pois hypännyt neuletakki on saanut niin napit, onnellisen omistajan kuin esiintymisensä uusimman painetun Kotolivingin sivuilla.
Tälläiset yksinkertaiset neuleet ovat vaan parhaita ja mahdottoman monikäyttöisiäkin. Tekisi mieli neuloa tälläinen pikkuveljelle ja itsellenikin, mustana kyllä.

Kuvat otettiin silloin, kun puut olivat vielä vaille lehtiä. Aurinkoisen ikioma kissa, Lilja, työnsi päänsä esiin tuon vanhan savusaunan räppänästä kuin tilauksesta.

Kesäkeijun lempineule

Lanka: Novita Hanko
Puikot: 5 mm
Ohje: Oma / Kotoliving


23.5.2014

Punaisista paras.



Hei täältä.
Olen pyykännyt ja pessyt jälleen. Onneksi on pesukone. Siinä sitä on masiina, jota todella osaa arvostaa. Kerran nimittäin oltiin kuukausi ilman. Entinen hajosi ja uuden kanssa oli toimitushankaluuksia. Piti tulla viikossa, venyi neljään. Onneksi oli ystävä ja hänellä ylimääräistä aikaa sekä intoa suurperheen äidin mielenterveyden säilyttämiseksi (eli pyykkivuoren selättämiseksi). Vaan pestiin sitä käsipyykkiäkin. Mutta nyt on kone ja talvivaatteetkin viimein villavaatteiden pesuja vaille selvitetty. Lienee luvannut aurinkoa, saa kuivata pihalla.
Yksi pyykkiteline lisää on hankintalistalla, mikä on paras? Kertokaa ja suositelkaa! Siivillä vai ilman?

Lueskelin viime yönä blogeja, kun en saanut unta. Huomasin, että tykkään kovin kovasti siitä, kun joku bloggaaja suosittelee jotakin. Siksi aion nyt itsekin suositella muutamia hyvin arkisia, mutta minua ilahduttaneita juttuja.

1. Ikean puinen Bekväm jakkara, jonka jalat sahattiin lyhyemmäksi. Palvelee mainiosti pikkupojan ja pikkutytön jalkojen jatkona niin käsien pesun kuin pytylle kiipeämisen yhteydessä kylpyhuoneessa.

2. Tikkurilan tomaatti-niminen värisävy. Kaikki näyttää niin raikkaalta tomaattisena. Niin tuo jakkara kuin suuret puuhelmet ja pieni pärekorikin. Mitä muuta tomaattisella maalilla maalaisin, kas siinä pulma.

3. Saviruukut. Kaikki kasvit nousevat saviruukussa ihanasti esille. Kuvassa toverini marokonminttu, joka lähihetkinä tuikataan ulos multaan.

4. Hyvä hammastahna on loistojuttu. Weledan Children's Tooth Gel -hammastahna on meidän pienten lasten ylivoimainen suosikki. Salosta olen löytänyt sitä vaan yhdestä kaupasta, joskus olen tilannut isomman satsin kerralla. Omat hampaani pesen tätä nykyä isommista marketeista löytyvällä Laveran hammastahnalla. Urtekramin versiot ovat kuin kuraa noiden rinnalla. Cattier Parisin versio puolestaan on hieman savinen kevyestä sitruunaisuudestaan huolimatta.
Ekohammastahnojen kunnollisesta löytämisestä on kiittäminen Sugaria, mistä sain viime syksynä mukaani joitakin testattavaksi.

5. Madaran deodorantti on ainoa luomuversio, joka ei petä, tykkään siitä kovasti. Myös Madaran Pihlaja-rasva on ihan huippua kamaa kiukuttelevan ihon omaavalle perheelle! Jos tuo tai itse keittämäni pihkasalva ei toimi ihon pikkutemppuihin, niin sitten alan olla kysymysmerkkiä koko tyyppi.

22.5.2014

Kesässä kiinni.


Aurinko maalaa iltaisin kasvimaan takaa maan. Vihreä on heinäkuun tumma, keltainen kuin etelän lämpö. Lapsi poimii voikukan ja varoo mekkoaan. Huomaa, että minun kengissä on sama kuosi kuin hänen mekossaan. Itse en huomannut. Tämä toukokuu tuntuu sumentavan yksityiskohdat. Lasketaan öitä ja päiviä lomaan. Silloin ei ole kiire.

Silloin ei saa olla kiire.

Mietin jatkuvasti äitiyttä, taitaa olla tämän kuukauden teema. Mietin sitä, kuinka oivaltavia muutamat sanat voivatkaan olla.
Vanhempainillassa luin ekaluokkalaisen vihkoa. Sinne oli punaisin tikkukirjaimin kirjoitettu: "Ihminen tahdon olla iloinen auttava jalo".
Ei välimerkkejä eikä muutakaan ylimääräistä. Vain pelkkä kirjoitettu ajatus.

Jos lapsen tarkoitus on kasvaa tuohon ajatukseen, olisi aikuisenkin lienee syytä, ainakin ajatella sitä.
Olla iloinen, auttava, jalo. Tuolla ohjenuoralla arki voisi olla entistä parempaa.
Jos muistaisi ja ymmärtäisi, että ei sanoisi koko ajan ja aina, kohta tai odota. Tekisi heti jos lapsi pyytää. Lapsen pyynnöt ovat pieniä, kauniita ja vaatimattomia aikuistenmaailman pyörremyrskyissä.

Illalla maataan lasten mentyä nukkumaan Timon kanssa vierekkäin sängyllä. Tuntuu, että rakastan taas enemmän. Meillä on 11 yhteistä vuotta takana.
Peitto ei ole vielä liikaa, mutta ikkunaa ei halua sulkea. Kuunnellaan lintuja ja ohi ajavia autoja. Ei niitä yöllä kyllä paljon mene. Työnnän käden peiton alta hänen käteensä.
Tuntuu eheyttävältä nauraa ääneen. Puhua syvällisiä jos siltä tuntuu. Monesti ei tunnu. On niin paljon kaikkea tätä, mitä ruuhkavuosiksikin taidetaan kutsua.

Olen onnellinen kuitenkin. Tänäänkin.

Kasvimaan takana oltiin hetki käsikkäin toisiksi pienimmän kanssa, otettiin valokuvia ja oltiin kiinni kesässä. Kohta sitä tunnetta saa 24/7 jos vaan osaa ottaa vastaan.

15.5.2014

Kimpassa.



Meidän yksikössä oli J ja I liikenteessä, muissa hyvin moni muukin. Sulassa sovussa niin kukkahattutädit, mammat, papat, tytöt ja pojat sekä taiteilijoiden näköiset sedät. Paljon aivan uskomattoman kivan näköisiä ihmisiä. Maalaistunut vallan innostui niistä kampauksista, silmälaseista, kengistä ja lahkeenpituuksista.

Oltiin I:n kanssa katsomassa kimpassa Kimpassa, Marimekon ja Kiasman yhteisnäyttely.
Tämmöinen kukkamekkojen ja -haalareiden, tasaraitojen, muijan ja pirputparputin suuri ystävä tykkäsi kyllä. Kimpassa olo vaan on kerrassaan hyvä homma.
Ruusu tuli vastaan joka puolelta ja oli oikea namu. Räsymatto huusi silityksiä, mutta kyllä maalaistunutkin sen verran tietää, että taideteokseen ei niin vain kosketa. Ja voi pojat niitä Anu Tuomisen pyykkipoikia!

Hirmu kiva torstai-ilta. Hirmu kiva kaupunki tuo Helsinki. Kannattaa käydä katsomassa, vaikka vähän kauempaakin Helsinkiä ja Kiasmaa kanssa!

14.5.2014

Tykkään Veerasta ja hänen neuleista niin (että halkeen).




Tiedättekö kuka on neulesuunnittelijoista parhain jos minulta kysytään? Ai ette.
No se on Veera Välimäki.
Mitä tahansa hän käsistään neulomalla päästääkin niin minä tykkään niistä (niin että halkeen).

Minun ja Veeran yhteinen historia on alkanut siitä, kun olen nähnyt Ravelryssä tai hänen blogissa hänen neulomiaan juttuja. Hehkutin niitä heti neuloville ystäville ja sitten vuonna 2010 laitoin Veeralle viestiä, kun halusin ostaa häneltä ohjeen Still Light tunikaan.
Veera oli lukenut minun silloista blogia ja antoi ohjeen minulle. Minä menin lasten kanssa Menitaan, ostin langat, mutta neule ei ole valmistunut vielä tänä päivänäkään. Syy ei ole suinkaan ohjeessa vaan allekirjoittaneessa.  Mutta tuolla laatikossa ne langat odottavat uutta tulemistaan!

Tatti-pojan kuningasvuoden kynnyksellä menin maalaamaan päiväkodin talkoisiin seiniä ja kukas se siellä olikaan. Itse neulejumalar Veera Välimäki. Niin, tuollaiset sanat siinä huokaisin ilmoille, kun hänet näin. Ei oltu kohdattu aiemmin.
Hiljalleen siitä kohtaamisesta alkoi viritä ystävyys, jota yhdisti alkuun varmaan tuo mielipuolinen halu neuloa. Mutta nyt se on paljon, paljon muutakin. Sellaista vaikka, että kun kuulen radiosta porinmurretta alan itkeä jos en ole tavannut Veeraa hetkeen. Koska porinmurretta se Veera puhuu.

Syksyllä 2012 Veera teki ensimmäistä kirjaansa, Lankaleikkiä, ja minä sain kunnian seurata projektia hyvin läheltä. Ihastelin neuleita, mutta ojensin myös auttavan käteni ja esimerkiksi päättelin, luonnollisesti hyvin tärkeänä tästä kunniatehtävästä, valmistuneiden töiden langanpäitä. Ehkä neuloinkin jotain, ainakin muutaman rivin. En kyllä oikeasti muista.
Kirjaa kuvattiin kylmänä marraskuisena viikonloppuna vanhassa kivinavetassa. Sinne raahattiin yhdessä niin mattoa, valoja kuin ruokakattiloita. Veera kuvasi. Minä jatkoin ihastelua ja miten olikaan mahtava seurata tuollaista valtaisaa luovaa projektia niin läheltä!

Viime viikonloppuna oli jälleen kuvausten vuoro. Veeralta on tulossa toinen kirja ja Rauhanmantereen lähimaastot toimivat kuvausten taustana. Allekirjoittanut puolisoineen ja lapsineen saivat kunnian olla myös malleina. Mutta älkää huoliko, oli siellä muitakin!
Kiivettiin sammaloituneille kalliolle, mentiin metsäpurolle ja pellollekin.
Naputettiin äitienpäivän aamuna naulat vanhaan hirsiseinään ja Veera kuvasi. Minä asettelin neuleita ja kerroin äärettömän hyviä juttujani.

Oli hirmu ihana viikonloppu! Ja aika mahtava äitienpäiväkin, kun sen sai aloittaa ystävän perheen kanssa. Oltiin kaikki euroviisujen tuijottamisesta yhtä väsyneitä, mutta kakku oli kyllä hyvää. Koirakin tykkäsi. Kahvista tykkäsin myös ja kaunokirjaimilla kirjoitetuista äidille-teksteistä.

Mutta ihan mahtavan hieno kirja tulee taas! En melkein malta odottaa!

Kun sain sen Veeran ensimmäisen kirjan käsiini olin ollut ystävien häissä edellisenä iltana (Veera oli lapsenvahtina) ja aamulla, kun heräsin minulle ojennettiin tuo painotuore neulekirja.

Ette arvaa mitä sitten tapahtui. Ai arvasitte.
Niin, aloin tosissaan itkemään (olen varmasti ollut joku karjalainen itkijänainen joskus, sellainen vetistelijä nimittäin olen). Itkin ihan vaan siitä syystä, kun olin niin mahdottoman onnellinen. Veeran puolesta.
On se nimittäin ihan uskomattoman hienoa, kun saa tehdä sellaista työtä mitä rakastaa! Sitä on myös mahtava seurata vierestä.

*

Kurkkaa: http://www.rainknitwear.com

8.5.2014

Tilannetajun taito.





Kaksi kertaa tällä viikolla olen törmännyt tilanteeseen, jossa minulle ennalta tuntemattomat ihmiset ovat alkaneet päivitellä lapsilukuamme. Niin, että minä olen kokenut itseäni loukattavan ja miettinyt ihmisten sanojen olleen tökeröitä.
Siinä sitä on tullut purtua hammasta ja hymyillen vastattua, että kukin tallaa tyylillään. Tämä on omani, minulle hyvä.

Tuollaisissa tilanteissa tekisi mieli alkaa selittämään valintojaan, ikään kuin puolustelemaan. Joskus siihen heikkouttaan tai typeryyttään sortuukin, vaikka missään nimessä ei pitäisi.
Tälläisissa asioissa valinnoillani, kun ei ole (tai ei ainakaan pitäisi olla) minkäänlaista merkitystä, ainakaan kenellekään tuntemattomalle, jonka elämässä olen lapsineni vain ohikiitävän hetken.

Ja eivätkö lapset todellakin ole yksi hienoimmista elämän ihmeellisyyden näytteistä. Vai olenko todellakin yksin ajatuksineni?

Ja mikä on se taika, joka tekee standardista tai tavallisuudesta hyväksyttävämpää? Ja missä se raja menee, kun jonkun tekemistä valinnoista tulee yleinen puheenaihe tai hyväksytty päivittelyn kohde?

Ihmisenä ihmiselle oleminen ja erilaisuuden ymmärtäminen ovat niitä avainajatuksia, joita pyörittelen täällä sirkuksessani päivittäin päässäni.
Uskon, että lapsi ei tuomitse jollei hänelle opeteta sitä. Lapsella on sisäsyntyinen taito ymmärtää. En kiellä etteikö lapsi saattaisi olla joissakin asioissa hyvinkin konservatiivinen, mutta lapsi oppii ymmärtämään erilaisuutta ja erilaisten valintojen mahdollisuutta, mikäli sellaisille ajatuksille annetaan tilaa. Lapsi on tulevaisuuden aikuinen.
Lapsi on luonnostaan oppimishaluinen ja tiedonjanoinen. Se on elinehto, niin on ollut jo vuosituhannet. Ilman oppimisen- ja tiedonjanoa ei voi kehittyä.
Vanhempana koen, että minun on ruokittava tätä sisäsyntyistä oppimisenhalua, tiedonjanoakin. Välillä on myönnettävä, että en tiedä, mutta selvitän ja näin sanoessani niin myös teen. Itselleni uusi asia kasvattaa myös minua ja lapsen kanssa keskustellessa omat ajatukset saavat usein uusia, raikkaita näkökulmia ja suuntia.
Vanhempana minulla on oiva mahdollisuus avata verhoja, kaataa aitoja rajojen välillä. Kuitenkin tehdä se kunniottaen lapsen ikää ja ymmärryksentasoa.

Se miten meillä asiat tehdään ei ole yksi ja ainoa tapa. Eikä missään nimessä ainoa oikea. Ihmiset elävät eritavalla ja tekevät ratkaisunsa erilaisista lähtökohdista. Ei ole yhtä oikeaa, ei väärää.
Jonkun kotona syödään iltaruoka jo viideltä, meillä vasta seitsemältä tai kahdeksalta.
Me herätään myöhään jos se on mahdollista, toiset ennen kuin päivä nousee. Meillä katetaan posliinilautasille, toisilla muovisille. Joku paistaa possua lounaaksi, me höyrytetään mielummin papuja. Eikä muuten omisteta mikroakaan eikä kahvinkeitintäkään, aika monet muut omistavat ja hyvä niin.
Me ollaan täällä onnellisessa asemassa, meillä on mahdollisuus valita monissa asioissa. Kunnioitetaan sitä.
Lapset eivät kuitenkaan kuulu tuohon valintojen valtakuntaan. Jokainen lapsi on onnenlahja, ihan sama onko lapsia yksi vai viisi. Kunnioitetaan myös sitä.

Toivon, että lapseni löytäisivät elämässään ajatusten kultaisen keskitien. Mielestäni ääripäät ovat usein, asiassa kuin asiassa, hieman pelottavia.
Toivon, että lapseni havannoisivat ympäristöään kunnioittaen sitä ja sen monimuotoisuutta, oli sitten kyse puista tai hammasharjojen määrästä lavuaarin reunalla.

Koitan tässä kai sanoa, että tilannetajun taito on monilta aikuisilta kadoksissa. Lapsilta ymmärtää ihmettelyn, kummallisetkin lausahdukset, mutta jos aikuinen tölväisee suustaan loukkaavia sanoja kuin tervehdyksiä ikään, on joku ajatus sen aikuisen pääkopassa pahasti vinossa.

Minulla on vahva usko siihen, että asiat menevät niin kuin niiden kuuluukin. Kenties näilläkin kohtaamisilla on ollut jälleen tarkoituksensa.
Kenties kannan tätä suurperheellisen äidin viittaa taas hieman vahvemmin hartion. Kestän päivittelyt enkä loukkaannu tai tule surulliseksi ihmisten ajattelemattomuudesta ihan niin helposti.

Peace and love,
Jonna

6.5.2014

Roihuvuoren japanilai(styyli)nen puutarha.




- Äiti, mä muistan tän paikan ihan varmasti.
- Ei me olla käyty täällä ennen sun kanssa.
- Ihan varmasti ollaan! Kato, kun mä tunsin tän paikan sun mahan läpi sillon, kun olin vielä sun mahassa vauvansiemenenä.
- ...

Vein sunnuntaina Aurinko-tytön ensimmäisen kerran Roihuvuoren japanilaiseen puutarhaan. Isompien kanssa puistossa koluttiin joskus melkein joka päivä. Meidän koti oli aika monta vuotta ihan tuossa puiston kupeessa nimittäin. Mutta Aurinko oli tosiaan siellä ensimmäisen kerran. Roihuvuoresta muutettiin pois silloin, kun hän oli ihan pieni vauvantaimi mahassani.

Mentiin katsomaan joko kirsikat kukkii. 
Oli niitä kukkia jo, mutta varmaan tarvitaan vielä muutama lämmin päivä, ennen kuin ovat täydessä loistossaan. 
Tuo puisto on kyllä valtavan sympaattinen ja kauniskin. Itse tosin taidan katsoa sitä melko arkisin silmin, tuosta aiemmasta yhteisestä historiastamme johtuen. Mutta kaunis ja lempeä se on, kaikesta huolimatta.
Puisto on rakennettu 90-luvulla vanhaan liuskekivilouhokseen. Se on jaettu neljään osaan: Pienen sinisen lohikäärmeen puutarhaksi, punaisen fenix-linnun puutarhaksi, valkoisen tiikerin puutarhaksi ja mustan kilpikonnan puistometsäksi.

En tunne japanilaisen puutarhan ideaa kovin hyvin, mutta poislähtiessämme aloin miettimään, miten monta samaa elementtiä puutarhassa on, kun meidän nykyisessä kotipihassa. Ei ne täällä meillä tietenkään ole samassa mittakaavassa, mutta sellaisena miniatyyriversiona tai ajatuksena ainakin. 
Ehkäpä se yhteinen historia puiston kanssa onkin kantautunut tänne Rauhanmantereeseen tiedostamattani mukanani. Ja ne yksityiskohdat ja elementit, joista pidän tuolla Roihuvuoren puistossa, ovat sellaisia jotka olen jollakin tavalla halunnut tuoda myös kotipihaan.

*

Roihuvuoren japanilaistyylinen puutarha
Roihuvuorentie 12-16, Helsinki

Bussit 80 ja 82 Herttoniemen metroasemalta.

5.5.2014

Paljon parempaa kuin sirkus tai huvipuisto.




Hunajasiman, vappupitsan ja Jedin paluun jälkeen tehtiin retki tovereiden luo, yhdessä perheen isoimmaisen ja pienimmäisen pojan kanssa. 
Siellä saatiin mahat pullolleen herkuista ja sellainen hyvin mukava alku tälle toukotöiden ja vihertyvän maan kuulle. 
Katseltiin kirjoja, kukkapenkkejä ja tehtiin kävelyretki pikkumetsässä ja asfaltoidulla kävelytiellä (jälkimmäinen on melkoinen ihme tälläisessä maalaisympäristössä yleensä tallaavalle). Sitten juotiin teetä. 
Illan alkaessa hämärtymään ajeltiin pikkuteitä pitkin kotiin ja painettiin kotikolossa päät tyynyyn höperöiset hymyt naamalla.

Tuolla Neiti Räsymaton ja Herra Puukengän kotona ollessa tulee sellainen hirmu mukava olo. Vähän niin kuin olisi sirkuksessa ilman sitä pelkoa, että leijona tai norsu karkaa. Tai huvipuistossa vailla huolta, että karusellissa pyörähtääkin yhden kerran liikaa. 
Suupielet kääntyvät yläviistoon ja sellainen inspiroitumisnappula painuu pohjaan. Sieltä se nappula sitten heittelee vinkeitä ajatuksia pitkään kohtaamisen jälkeenkin. 
Lisäksi koko ajan, jossain tuolla alamahan tuntumassa, on sellainen kuplivan kikatuksen alkulähde, joka  sitten pirskahtelee ilmoille kokonaisvaltaisena hyvänä olona.

Summa summarum: Tovereiden tapaaminen on mahtavan hyvä juttu! Kannattaa kokeilla.

Puukenkä ja Räsymatto sanoivat minulle kerran, että kaikki värit sopivat yhteen ja niin se onkin. Kaikki värit tosiaan sopivat yhteen! Ainakin heidän yhdistellessä niitä. 
Täten myönnänkin, tänä maanantaina jolloin tuli hetkellinen takatalvi, tälle parivaljakolle (virtuaalisesti, sanojen muodossa) parhaan värisilmän  kunniakirjan. 

Nähdään pian!