Lokakuun valossa.

Seison ikkunan ääressä, kuuntelen huokaavaa huonetta. Juoksisipa peura nyt ikkunan ohi, juoksisipa. Täällä niitä näkee monta kertaa viikossa. Vaan ei kertaakaan tuossa ikkunan alla.
Meille kerrottiin, että viime talvena siinä oli mennyt ilves poikasineen. Joku niistä kävi kesällä pihassa, meillä oli silloin karannut kani ja reviriiään puolustanut koira. Molemmat selvisivät. Ilvestäkään ei ole enää näkynyt. Jossain se on. Kulkee pitkin peurapolkuja, joiden varret kasvavat kesällä kukkaa.

Viime viikolla syötiin ainakin kymmenen kiloa satsumoita. Öisin nukuttiin siskonpedissä kirjastokammarissa. Käsi osui kylmään lattiaan, tiesi pakkasen tulleen. Aamun valo kertoi saapuneesta lumesta.

Mietin jatkuvasti mustia metallisia kierreportaita. Remontin tuoma mieliteko. Siitä ei taida muuten päästä kuin hommaamalla ne portaat.

Seison ikkunan ääressä, kuuntelen huokaavaa huonetta. Tänään olen ajatellut tyhjiä, juonut kaksi kupillista kahvia, yhden teetä. Taisi tulla tämäkin päivä kuin tilauksesta.

Yhtenä iltapäivänä keittiössä.

Niksahti päässä. Kaikki oli kuin pommin jäljiltä ja maha murisi. Siivosin hulluna, irvistelin ja kiristelin hampaita. Upotin kädet, tiskiharjan ja lattiarievun veteen. Käskin lapsetkin tarttumaan astiapyyhkeeseen, pölyimuriin ja roskapussiin. Kannatti. Oli kivempi syödä maha täyteen keittiössä, joka oli järjestyksessä.
Jaksan vaan ihailla ja ihmetellä niitä toisenlaisia ihmisiä, jotka tekee hommat heti eikä jätä roikkumaan. On järjestys kuitenkin niin parasta.

Keittiö on hirmu kiva tuosta toisestakin kulmasta ja tuo vauvan kehto (vauva-amppeli) on ollut ihanista ihanin. Ahman kelpaa köllötellä siinä, kun muut puuhailee ympärillä. Uskomatonta, että vauva on jo yli 5 kuukautta. Ja yli 10 kiloa!

San Francisco on mun pakkomielle.

Monta kertaa on kuvat selattu, muistot muisteltu ja sitten on tämä mieli. Se halajaa koko ajan takaisin.

Pistetään kolikko ja sen kaveri kasvamaan säästöpupun mahaan. Toivotaan sormet ja varpaat ristissä, että seuraavaan kertaan olisi lyhyempi kuin pidempi aika. Sitten kun ollaan siellä jälleen mennään kukka hiuksissa!
Lentokentällä tarkistetaan moneen kertaan, että onhan niitä passeja yhtä monta kuin perheessä päitä. Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi ja seitsemän.
Toivottavasti on aikaa ja asunto, monta tavallista päivää elää ja kysyä lapsilta, että tunnetteko tekin ne maanjäristykset, joita on koko ajan. Näyttää punapuut, museot ja merileijonat. Se elon rytmi ja erilaisuus, joka ei kuitenkaan ole hämmentävän erilaista.

Osaisimpa vastata, mikä San Franciscosta tekee niin erityisen minulle. Joku suuri se syy kuitenkin on, sen tiedän.