Harmas. Dark and grey.

Marrasharmas on kuluttava. Ei ole verhojen takaa aamulla avautuvaa sarastusta, ei kirpeitä aamuhuuruja ruohonkorsilla, saati kaipaamaani valoa keskipäivällä. On vain mieltä tasaisesti jauhava väritön yksitoikkoisuus.

Ennustukset eivät toistaiseksi anna viitteitä paremmasta. Näillä mennään. Sysimustassa, niin kovin helposti, tarpovan suomalaisuuden multihuipentuma tämä saatanallinen marraskuu. Todellinen koetinkivi. Koita tässä nyt sitten ajatella positiivisesti. Kirosana.

Olen yksinkertaisen kyllästynyt tähän ilmanalaan, joka tuntuu tahraavan mieleni ja tempautumiskykyni kokonaisvaltaisesti. Ei oikein huvita. Ei mikään muu kuin viltti korvissa sohvanmutkaan kääriytyminen, pikkutyypin kanssa, kutimet kädessä. Arki haittaa halujani.

Marras muuttaa kivet vuoriksi, kitinän päiviä jatkuvaksi pahantuulisuudeksi.

Tämä on kertakaikkisen raivostuttava tunne, joka jäytää kuin viikkoja jatkuva pms. Kun tämän tunteen tiedostaa, muuttuu harmaus pitelemättömäksi raivoksi korvien välissä. Alkaa nyppiä entistä enemmän.

Pihalla sitä askeltaa raskaasti, tekee mieli puida nyrkkiä järkähtämättömälle raidattomalle pilvimatolle, huutaa perkeleitä jalkaa polkien. Hukuttaa kasvot märkänä vellovaan maaperään ja pyytää... Ei, vaan anella... Että pakkanen ja valkeuden mukanaan tuova lumi saapuisi. Tätä harmaata ilmanalaa ei karkota nimittäin nyt mikään muu kuin lumen mukanaan tuoma valo.

Ensiapuna nuuhkuttelen lasten niskoja, pidän sylissä. Istun pönttöuunin lämmössä ja silitän tyynyliinoja. Lämmitän saunaa ja linnottaudun lämpimään vihreään linnaani lasikuistin nurkassa. Annan kynttilöiden palaa aamuvarhaisesta yömyöhään. Vedän villaa ylle ja laitan tietokoneelta pyörimään jotakin harmautta karkottavaa.

Kimmo on hykerryttävän hyvä. Game of Thrones koukuttava. Gilmoren tytöt kuin aurinko televisiosarjan muodossa. Minulla on onneksi sukanvarressa vielä jokunen tämän sortin toveri lisää. Sillä jos huonosti käy, tätä harmaata lystiä jatkuu vielä seuraavat neljä kuukautta.

*

It is so dark, death-like grey. The sun is elsewhere. In northern Finland the sun rises next time in January. But here in the southern Finland, day should be about 7 hours long. But I think that I haven't seen the sun for weeks.

Movember.

Marraskuu vei mieheltäni parran. Minä en pystynyt pussaamaan kaljuhuulista kultaani alkuun vaan nauroin vedet silmissä, maha kippurassa. Että joku voi näyttääkin samalta kuin kymmenen vuotta sitten! Sitten hiljenin. Tätä osapuolta eivät kenties vuodet ole kohdelleet yhtä kohteliaasti... Toisaalta väliäkös tuolla! Sitten nauroin vähän lisää.

Kalju ylähuuli ja karvaton alaleuka Rauhanmantereen pehtoorilla on totta tosiaan ainoastaan Movemberin ansiota . Tahtoi nimittäin tuo kultaseni olla myös mukana tuossa kampanjassa, jossa pyritään parantamaan miesten terveyttä pysyvämminkin. Hyvällä asialla siis viiksiä kasvattamaan!  Katsotaanpa millaiset töyhdöt nenän alustaa koristaa sitten kuun lopussa. Onko haituva ohutta ja ylpeydellä kannettua kuin amispojalla konsanaan vai onko nenän alla suti kuin itä-saksalaisella kuulantyöntäjällä kultaisella 80-luvulla. 

Parranajosysteemit ovat näköjään myös markkinamiesten huulilla näinä päivinä, kenties jokunen muukin toveri on kiinnittänyt asiaan huomiota?
Isäinpäivän korvilla sitä nimittäin huomaa, että tänäkin vuonna isit taitaa haluta lahjaksi juurikin parranajokoneen tai vaihtoehtoisesti taulutelevision. Meillä ei edelleenkään ole kumpaakaan. Mahdolliset ongelmat lahjan suhteen ovat siis täysin keksittyjä jos sellaisia tuppaa tulemaankaan tähän osoitteeseen!
Toisinaan tuo partaa kasvattava kyllä on miettinyt, että pitäisikö partahöylä hylätä ja siirtyä sähköisempään vempeleeseen, kun puolestaan (parraton) rouvansa tuumailee kilvan hämärtyvien päivien kanssa, että kyllä tämä marraskuu olisi oivaa aikaa telkkarin tuijottelupuuhiin.

Onneksi perheen pikkupojat ovat vielä niin pieniä, että kylpyhuoneessa ei ole aamuisin tunkua parranajohommille (kaikkeen muuhun kyllä). Kai sitä henkisesti kannattaa kuitenkin valmistautua niihin ensimmäisiin viiksihaituviin tuolla vanhemmalla pojalla? Ei siihen nyt niin montaa vuotta enää kai mene, kun viiksivahat tulee ajankohtaiseksi hänellekin. Milloin se hetki muuten koittaa, sivistäkää toki tietämätöntä?

PS. Mua jaksaa aina vaan naurattaa tämä Kelan Sykkivä eturauhanen ja Lindgrenin Kalapuikot.

Ihan turkoosissa. A great stimulation.

Joskus se vaan ottaa aikansa. Lanka lumoaa heti ensi vilkaisulla, mutta jostain syystä menee kuitenkin aikalailla aikaa ennen kuin valmiita tuotoksia alkaa syntymään. Näin kävi tämänkin vyyhdin kanssa. Ehkä joku muistaa saman sävyisen langan vilahtaneen täällä blogissa noin vuosi sitten. Viimein on valmista. 

Yhdestä vyyhdistä Argentiinassa värjättyä villaa syntyi, tavoilleni uskollisena, hyvin yksinkertaiset lapaset sekä pipo. Ovat melkoinen väriläikkä marraskuun harmaudessa, vaan hyvä niin. Niitä pakkasia odotellessa.

Me vietetään tämä viikko lasten kanssa keskenään. Perheen toinen aikuinen puolestaan haistelee Espanjassa Välimerellisiä tuulia (eli istuu koulutuksissa ja kokouksissa kellon ympäri). 

Sytytellään kynttilöitä heti, kun kotiudutaan koululta iltapäivällä. Ruuaksi tehdään jotain helppoa ja hyvää. Illalla painutaan yläkertaan vierekkäin nukkumaan. Lapset nukkuu hyvin, minä heräilen jatkuvasti, vahtimaan kai. Saattaa lauantaina väsyttää. Luulen, että tällä viikolla arvostan taas entistä 

enemmän toveri kofeiinia. 

Kiitos kahvi, kun olet olemassa. Kiitos kahvi, kun löysin sinut pullavarpaan synnyttyä. Kiitos Timo, että et ole reissussa lauantaita pidempään.

*

Sometimes it takes a while for yarn to become knitwear. About one year ago I got some hand dyed yarn from Argentina as a gift. I admire those gorgeous colors, shades and feelings of this yarn. Last summer, perhaps it was August, I knitted mittens from it and today a basic hat. And now I wonder why I waited so long! Turquoise color is a great stimulation when it's raining outside and the feeling is a little bit grey.