31.7.2014

Ei huomattavaa satoa pähkinäpuussa.

Olen virkannut. Haitula ja Aurinko saivat Kerän maanantaisen virkkauskurssin tiimoilta kaulukset. Aurinko kutsuu kesäkoruksi. Haitula valitsi omaansa itse värin, Aurinko napin. Se on kuin helmi. Uskoisin sen olevan Tyyne-mummolta peräisin. Virkkasin kauluksen itsellenikin, se on puuterinvärinen ja vielä napiton. Laitan mustan, yksinkertaisen. Ehkä kuvaan senkin sitten ja näytän.

Haluan ottaa kaiken irti näistä viimeisistä lomapäivistä. Haluan rypeä mahdollisuudessani tehdä tai olla tekemättä.
Kaikista eniten haluan olla näiden pienten kanssa, seurailla. Katsella leikkejä tekemättä siitä numeroa, pestä pikkuautoja pienimmäisen kanssa ja kuunnella, kuinka hän kuiskaa uudet sanat ensin hiljaa itsekseen ennen kuin lausuu ne muille ääneen.
Ehdottaa, minkä värisen hevosen voisi seuraavaksi värittää. Ottaa syliin kiirettä.
Kaataa pussista herneitä tarjolle ja laittaa kannuun mehua jääpaloilla. Pestä mattoja mäntysuovalla, juuriharjalla hangaten, painepesurilla huuhdellen.
Tahdon mennä monta kertaa uimarantaan, olla veden syleilyssä lapsi sylissäni. Kikattaa vesiroiskeille, hassuille sukelluksille ja vesipompuille. Rohkaista kokeilemaan, miltä kelluminen tuntuu.

Ajatukseni tuntuvat jumittavan totaalisesti paikallaan, kiertävät ympyrää etsien jotain uutta. Koitan kurkistella syvemmälle, nähdäkseni jotain, mutta ei siellä tunnu olevan nyt aavistuksia ja ajatelmia kummempia. Kyllä ne sieltä vielä tulee.
Tällä hetkellä tuntuu, että olen onnellisen yksinkertainen, pieneen tyytyväinen.
En lienee ollut siinä jonossa, missä kunnianhimoa jaettiin. Jäin hymysuisena vilkkusilmänä sinne, missä lastattiin sylikaupalla haaveita, mahdollisuudesta iloita muiden onnistumisista ja intoa kokeilla toisinaan niitä omia siipiäkin.

30.7.2014

Calm after the storm.


Ei sanota lauseita. Sanoja vaan. Ukkonen on jättänyt mäen, siirtynyt kauemmas. Ulkona seisoo raskas ilma ja pienet tytöt keittävät ravintolassaan kuravelliä. Poika lukee tiiliskiven paksuista kirjaa.
Siirtelen tavaroita paikasta toiseen. Tuntuu etten saa aikaan mitään näkyvää. Ehkä jonkun virkatun silmukan.
Pieni nukkuu päiväuntaan. Ei herää silityksiin, ei aavistusta kovemmalla äänellä sanottuihin sanoihin.  Nukkukoot. Kun aurinko vielä aavistuksen siirtyy herää hän kyllä.

Pää on tahmeana mitättömistä ajatuksista, jotka kiertävät alati ympyrää. Mitä tehdä, minne mennä. Ripustan pyykit ja lupaan meille iltauinnin, kun työläinen palaa kotiin.

24.7.2014

Loman jatkoaika.

Vietetään luonnostaan siestaa. Köllitään sylikkäin sekä lomittain sohvilla ja sängyillä. Juodaan kurkku- ja kuplavettä vuorotellen. Herätään iltapäivän viimeisinä tunteina toimeen. Siivotaan, ripustetaan pyykkiä, otetaan valokuvia.
Eräät uivat niin, että saattavat pian kasvattaa kidukset ja suomut. Se on aivan oikein, todellinen kesänmerkki. Ovat saaneet uusia ystäviä, kaivanneet entisiä. Joku on kesäleirillä, toinen matkalla, joku sukkuloi ja sukuloi ympäri Suomea. Kesänmerkki myös se.
Pienin kaipaa Aurinkoa ja Haitulaa kotiin purjehdusreissulta. Rakentaa duploilla, leikkii pikkuautoilla ja pyytää kylpyä. On alkanut puhua pulputtaa kamalasti. Raajat ovat venyneet ja minun pitäisi päättää leikataanko sänkipellon näköinen hiuskuontalo lyhyeksi vai annetaanko vaan kasvaa.

Helteet ovat muuttaneet pellot kellertäviksi. Puiden vihreiden sävyjä saa katsoa hyvin tarkkaan huomatakseen. Mäntykangas tuoksuu paksulta ja kuumalta.

Illalla pesen mattoja pihassa. Saaliina kaksi hyttystä ja yksi paarma, viisi puhdasta mattoa. On sopivan lämmin. Kaivovesi saa matot puhtaiksi, varpaani viileiksi. Pieni on mennyt ajoissa nukkumaan, Timo istuu nurmikolla lukemassa ja sanoo tämän hetken olevan loman jatkoaika. Hän on palannut takaisin töihin.

En saata ajatella vielä päiviä tai viikkoja pidemmälle, ollaan vaan tässä hetkessä nyt. Pian hän taas matkustaa toiselle mantereelle.

21.7.2014

Ei merta edemmäs.


Olen antanut anteeksi hyytävälle alkukesälle.


Olen koittanut bongailla rantaleijonia sivusilmällä. Tehnyt tuttavuutta joka ikiseen paikkaan tunkeutuvan dyynihiekan kanssa. Heittänyt talviturkin. Tuijotellut horisontin ja taivaan rajaa rantahiekalla istuen. Kerännyt näkinkenkiä. Kuunnellut naurua, itkua, tuulta.
Olen ollut perheen ja ystävien kanssa ihastuttavalla kaupunkilomalla Porissa. Tanssinut ystävän kanssa Vadelmaveneen tahdissa kahtena iltana. Kävellyt jazz-kadulla ja nauranut hikisessä yössä vedet silmissä.

Pori oli kerrassaan hyvä. Kaupunkiasunto mahtava. Ei aina kannata lähteä merta edemmäs kalaan, kun kotimaa tarjoaa tälläisiä helmiä. Suomen kesä on mahtava!
Tammi-helmikuussa voisin kyllä sitten lähteä kylmästä lämpimään, mutta onneksi on vielä kesää jäljellä.

*

PS. Ilosaaressa oli huikeaa ja J. Karjalainen lauloi Doriksen!

10.7.2014

1369 km.








Istuin pari viikkoa sitten auton rattiin kotipihassa katraani kanssa. Pudotin koirat hoitoon, Timon lentokentälle ja jatkoin niin kauan kunnes oltiin perillä. Kahvi ja päämäärän odottaminen sai jaksamaan. Pienin oppi menomatkalla tunnistamaan rekkamerkkejä toisistaan. Kania, Miisu ja Sisu. Se jos mikä on hieno ja tärkeä taito pojalle, joka ajaa illalla viimeisenä pikkuautot parkkiin ja jatkaa aamulla siitä, mihin illalla jäi.
Jos pienin on automies niin joku nappula, joka saa pitämään autoilusta, on painunut myös omalla kohdallani pohjaan. En pidä autourheilusta, en kovasta vauhdista, vaan siitä tunteesta, mikä herää, kun istuu rattiin. Painaa kytkimen pohjaan ja valitsee vaihteen. Realiteetteja sen enempää ajattelematta maailma on juuri siinä hetkessä täysin auki.
En välitä pitkistä suorista leveistä teistä vaan pikemminkin niistä pienemmistä, kapeammista ja hitaammista. Matkalla oleminen tuntuu mukavalta.
On mahtava tunne tarkistuttaa turvavyöt, laittaa Spotifystä mahtipontista autoilumusiikkia soimaan, laulaa täysiä mukana ja katsoa peilistä, kun takapenkkiläiset laulaa, soittaa ilmakitaraa ja rumpuja täysillä.

Neljää päivää myöhemmin palasin keskiyön jälkeen kotiin ja auton mittari näytti ajettuja kilometrejä olleen 1369. Ensimmäistä kertaa tein tälläisen matkan kaikkien lasten kanssa keskenään. Selvisin ja tykkäsinkin siitä. Joku saattaa pitää hulluna, mutta pitäkööt. En voi tarjota ulkomaan reissuja, mutta kotimaassakin on nähtävää.

Lapset muistavat yhä sen kesän, kun juhannuksen jälkeen ajettiinkin suorimman reitin sijaan Savonlinnaan, Punkaharjulle, Imatran Rossoon pitsalle ja vielä illansuussa Vaalimaalle laskemaan rajan yli meneviä rekkoja. Niitä oli yli 200.
Tämä matka muistetaan varmasti myös. Isi lähti työmatkalle ja ennen kuin me oltiin perillä oli hän lentänyt lentokoneella toiseen maahan. Imatran McDonaldsiltä haettiin ranskanperunoita ja juomaa. Äiti ei meinannut muistaa tankata autoa ja paniikissa hän pysähtyi kysymään mistä seuraava Teboil tai Neste löytyy (tapojensa orja katsokaas tuo rouva). Isomahainen hymyilevä mies auttoi rouvaa hädässä. "Minnekäs suuntaan se rouva  on menossa. Jaa, että Joensuuhun. Et sinä kyllä Kitteelle sillä polttoainemäärällä piäse ja Kesälahellekin on kolomekymmentä kilometriä. Parempi on tankata tuossa Seolla, kyllä siellä kortillakin voe maksoo, kun pyhänä männöö jo neljältä kiinni."
Tällä reissulla rakennettiin myös ystävyyssuhteita, puhuttiin äitiydestä ja mietittiin, miksi kivoja värityskirjoja on niin vaikea löytää.
Isoin lapsista sai suukon kauriilta.

Luulen, että kun ajoin viimeisiä satoja kilometrejä kotiin, sateen piiskaamalla iltaöisellä tiellä, risteili päässäni yhtä monta ajatusta. Ei sellaisia joilla ratkaistaan Lähi-idän kriisiä saati muitakaan vastaavia, vaan sellaisia kevyitä oivalluksia omasta elämästä.
Oivallus vaikka siitä, että kun on täyttämässä kolmekymmentä ihan kohta olisi syytä ajaa uudelleenkin sinne Joensuuhun, käydä festareilla kuuntelemassa J. Karjalaista ja toivoa, että hän laulaisi Doris, Doris, sä veit mun sydämeni. Koska se laulu soi silloin autoradiossa, kun minä itse olin pieni. Isillä oli kultainen Datsun ja minä siellä takapenkillä.
Toyotan takapenkillä nukuttiin, luettiin viimeistä Harry Potteria ja roikuttiin puhelimella netissä. Kengänpohjaan oli liiskaantunut matkaevääksi haettuja ranskanperunoita ja Coca Colan kuplat virkistivät ajajan mielen.

Välillä on käytävä kaukana nähdäkseen lähelle.