Hunajaa puikoilla.

Kanssaeläjäni hieraisivat silmiään melkoisesti, kun joku aika sitten nostin puikoille Honeyn. Syy ei ollut suinkaan entisten keskeneräisten neuleiden määrä vaan se, että työhön valitsemani langat olivat heidän silmissään silkkaa hämähäkinseittiä. 

On toki myönnettävä, että kymmenen vuotta sitten en itsekään olisi ikimaailmassa uskonut neulovani tuollaista ohuen ohutta lankaa, mutta aika lienee tehnyt tehtävänsä. Aiemmin suosikkipuikkoni olivat kokoa 5mm, kun nyt käsiini eksyy yhä useammin jotain 2,5 mm ja 4 mm väliltä. Syytä tähän muutokseen en osaa selittää. 

Helga Isagerin Finstickat kirja on majaillut hyllyssäni jo reilun vuoden päivät, mutta iloisena otin vastaan myös uutisen kyseisen kirjan suomennoksesta, joka ilmestyy vielä tänä keväänä kaimani suomentamana. Rehellisyyden nimissä on nimittäin sanottava, että tanskankielikään ei kuulu niihin, joita puhun (saati ymmärrän) niin kuin tuota hilijoo ja kovvoo luistavaa kotimurrettani. Kirjan uskomattomat kuvat tosin kuiskailevat helisten yli kielirajojen.

Kirjassa on muitakin erittäin potenttiaalisia neuleohjeita Honeyn lisäksi, vaan jospa sitä nyt tikuttelisi tätä rivin kerrallaan valmiimmaksi. Tässä nimittäin olisi oiva neule mukaan pakattavaksi kevään ja kesän reissuille. Valmiin neuleen paino ei tule päätä huimaamaan, lankaa tähän saa varata ainoastaan muutaman kerän ja vyyhdin. Ja voin vaan kuvitella, miten ihanalta tämäkin vaate näyttää tavaramerkiksini muodostuineiden mustien farkkujen ja simppelin t-paidan kaverina.

Ehkä valmiista neuleesta haaveilemalla itse työkin etenee hieman nopeammin?

Näetkö punaista? Niin minäkin.

On viime aikoina tuo punainen oikein tosissaan iskenyt. Ehkä ilmassa on myös ollut hitunen kirppisonnea.

Vanhoissa Finelin kulhoissa on vaan sitä jotain. Nimenomaan tuo punainen on kiehtonut aina. Kenties siksi, koska ollessani pieni mummoni teki aina makaroonilaatikon sellaiseen. Kyseisen kulhon olen joskus myöhemmin saanutkin ja hiljalleen olen kertyttänyt tuota emalikokoelmaa. Toisinaan niitä on osunut sopuhintaan kohdalle, mutta vieläkin olisi tilaa. Kuvissa näkyvä kulho on löytö, jonka tein joku aika sitten kirpparilla. Kannoin sen onnessani kotiin. Se on oiva kulho hedelmille tai salaatille.

Rauhanmantereen keittiö elää tällä hetkellä pienten muutoksien kourissa. On muokattu vähän kaappeja, siirretty hyllyjä ja vaihdettu pöytäkin pyöreään. Keittiön koko tuntui tuplaantuvan ja viimeistään nyt on selvää, että väriä tästä tuvasta ei ainakaan puutu. Tuntuu kotoisalta. Aallon pöytä 91 löytyi nettikirpputorilta. Jalat olivat turhan lyhyet ruokapöytäkäyttöön, mutta ikealaiset saavat nyt ajaa asiaansa. Tosin jotkut tukevammat olisi hakusessa.

Kirpputoreilla on tullut viime aikoina poikettua aina sopivan osuttua kohdalle. Aika ihania juttuja onkin löytynyt. Ylimmässä kuvassa näkyvät asiat lehtitelinettä ja Nappulaa lukuunottamatta on nekin kirppislöytöjä tämän vuoden puolelta. 

Arabian kukkaruukut maksoivat pari euroa kappaleelta, koska molempien aluslautasista oli lohjennut pieni pala. Kuitenkin niin pieni, että sitä ei herkästi huomaa. Ja ainahan tuon kohdan voi kääntää seinään päin. 

Sarpanevan kynttilänjalka oli ilahduttava löytö sekin. Aika kauan olen sellaisesta haaveillut. Myyjä kertoi sen olleen laatikossa liki käyttämättömänä vuodesta -78 saakka. Meillä se on ollut käytössä joka päivä.

Arabian musta öljylampun puolestaan löysin eurolla, tykkään sen pullavasta mallista kovasti. 

Kirppikset on sitten huikea juttu! Minä pidin omaa kotikirppistä tuttavilleni jokunen viikko sitten, mutta kesäksi suunnittelin kesäkirppistä Neidonkammariin eli toiseen kesähuoneistamme. Olisiko siellä ruutujen toisella puolella kiinnostusta tulla poikkeamaan jos näin kävisi? Rauhanmanner on aikalailla Turun ja Helsingin puolessa välissä.

Maanantaina kuulin, kun lintu sirkutti.

Mietin, että kaikista eniten tahtoisin juuri nyt olla jossain sellaisessa paikassa, kaupungissa, jota en tunne hyvin. Sellaisessa, missä on tuhatpäisten ihmismassojen rytmi.
Tahtoisin painaa viileät sormeni vasten kahvikupin kylkeä, lämmittääkseni niitä. Jäähdyttääkseni maitovaahdolla kruunatun kupillisen suusopivaksi.
Olisin hiljaa.
Pöydän toisella puolella oleva lukisi. Jotain sellaista kirjaa, jonka sanoista en ymmärtäisi puoliakaan. Enkä tahtoisikaan. Silti haluaisin kuulla, mitä siinä tapahtuu. Mitkä on päähenkilöiden nimet. Miltä he näyttävät.

Katsoisin jotakin ihmistä, ajattelemattomuuttani, hieman liian pitkään. Kenkiä, hattua, hiuksia. Käsiä.

Kaduilla olisi elämän ääni. Autonrenkaat asvaltissa. Korkojen kopina. Jonkun kiukunpurkaus, joka kulminoituisi huutoon tai itkuun. Voisin ohittaa sen välipitämättömänä.
Puheen äänet. Joku soittaisi jotakin kadunkulmassa. Ei kitaraa, vaan puhallinsoitinta. Saksofonia.

Jatkaisinko kävelemällä eteenpäin? Hyppäisinkö bussiin, raitiovaunuun tai taksiin. Pidän siitä tunteesta, kun on menossa jonnekin.
Tahtoisin puistoihin, jossa olisi lintuja. Paljaat puut ja harmaa taivas, jonka tuuli avaisi. Yhtäkkiä olisi lämmin. Voisi riisua takin pois.

Missä sinä olisit nyt kaikista mieluiten?

*

Täällä minä istun. Keittiössäni, pipo päässä. Pitäisi toimeentua. Hämärtää. Maanantaina kuulin, kun lintu sirkutti. Se oli lupaus.

Aavistus kesästä.

 
Sateisen päivän aamupalalla puhutaan matkustushaaveista. Mietitään, mitä olisi ihana nähdä jossain muualla kuin täällä. Tekee mieli sulkea silmät, nostaa leukaa aurinkoon. Laittaa käsi varjostamaan silmiä, siristää. Ravistaa hiekat irti nahastaan.

Lapsi pukee ompelemani kesämekon ylleen, pyytää lupaa olla hetken ilman sukkahousuja. Hetken voi olla kesä, kaikesta kevätsateesta huolimatta.

*

Mekon malli ja kaava on Mekkotehdas kirjasta, Orelma nimeltään. Kangas on Marimekkoa.

Kesä, hevoset ja hevoshaaveet.

Hevoshaaveeni on nyt sillä tolalla, että lipastossa on viikattuna vihreät ratsastushousut. Sovittelin tyttären ratsastuskenkiä (oli liian pienet, jalkani on räpylä). Haaveissani laukkaan liinaharjalla pellonpiennarta ja ajelen kärryillä pikkuteitä shettiksen kanssa. Eilen piipahdettiin hakemassa tallilta se perheen todellinen heppatyttö. Päästiin paijailemaan silkkiturpaista pikkuponia. Voivoi, on ne vaan niin ihania!

Lokakuun valossa.

Seison ikkunan ääressä, kuuntelen huokaavaa huonetta. Juoksisipa peura nyt ikkunan ohi, juoksisipa. Täällä niitä näkee monta kertaa viikossa. Vaan ei kertaakaan tuossa ikkunan alla.
Meille kerrottiin, että viime talvena siinä oli mennyt ilves poikasineen. Joku niistä kävi kesällä pihassa, meillä oli silloin karannut kani ja reviriiään puolustanut koira. Molemmat selvisivät. Ilvestäkään ei ole enää näkynyt. Jossain se on. Kulkee pitkin peurapolkuja, joiden varret kasvavat kesällä kukkaa.

Viime viikolla syötiin ainakin kymmenen kiloa satsumoita. Öisin nukuttiin siskonpedissä kirjastokammarissa. Käsi osui kylmään lattiaan, tiesi pakkasen tulleen. Aamun valo kertoi saapuneesta lumesta.

Mietin jatkuvasti mustia metallisia kierreportaita. Remontin tuoma mieliteko. Siitä ei taida muuten päästä kuin hommaamalla ne portaat.

Seison ikkunan ääressä, kuuntelen huokaavaa huonetta. Tänään olen ajatellut tyhjiä, juonut kaksi kupillista kahvia, yhden teetä. Taisi tulla tämäkin päivä kuin tilauksesta.

San Francisco on mun pakkomielle.

Monta kertaa on kuvat selattu, muistot muisteltu ja sitten on tämä mieli. Se halajaa koko ajan takaisin.

Pistetään kolikko ja sen kaveri kasvamaan säästöpupun mahaan. Toivotaan sormet ja varpaat ristissä, että seuraavaan kertaan olisi lyhyempi kuin pidempi aika. Sitten kun ollaan siellä jälleen mennään kukka hiuksissa!
Lentokentällä tarkistetaan moneen kertaan, että onhan niitä passeja yhtä monta kuin perheessä päitä. Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi ja seitsemän.
Toivottavasti on aikaa ja asunto, monta tavallista päivää elää ja kysyä lapsilta, että tunnetteko tekin ne maanjäristykset, joita on koko ajan. Näyttää punapuut, museot ja merileijonat. Se elon rytmi ja erilaisuus, joka ei kuitenkaan ole hämmentävän erilaista.

Osaisimpa vastata, mikä San Franciscosta tekee niin erityisen minulle. Joku suuri se syy kuitenkin on, sen tiedän.

Lasikuistista.

Lasikuistin remontointi on yhä samassa vaiheessa kuin huhtikuun alussa. Tai ehkä katosta on tiputettu sen jälkeen muutama levy lasivillaa ja revitty jotain papereita pois, mutta pääosin tila on saanut palvella remonttivarastona ja läpikulkutilana. Portaiden alunen on täynnä työkaluja ja muita remonttiin liittyviä tykötarpeita maalitahraisista vaatteista vatupasseihin. Nyt lattialle on levittäytynyt legokaupunki ja 450 metriä lattialankkua yläkertaan sekä kylpyhuoneen ulko-ovi.

Suunnitelmat lasikuistin remontista ovat pysyneet kyllä melkolailla samanlaisina. 

Seinät tullaan laudoittamaan (raaka)laudalla vaakaan ja maalamaan valkoisiksi. Lukuunottamatta yhtä, joka tapetoidaan Marimekon mustavalkoisella Ruutukaava-tapetilla (kuvassa). Unelmatapetti jo parin vuoden takaa! Katto laudoitetaan myös samalla idealla kuin seinät. 

Lattia tilassa on lankkua ja saa pysyä sellaisena jatkossakin, arvomme kuitenkin yhä, että revitäänkö lattia tässä samassa rytäkässä auki ja lisäeristetään vai siirretäänkö se hamaan tulevaisuuteen. Altapäin eristämistä ei saa ainakaan kovin helposti tehtyä, periaatteessa senkin kyllä pitäisi olla mahdollista... Tunne huutaa tässä kohtaa, että maalia lattian pintaan vaan, järjen toppuutellessa ja käskien tehdä kerralla kokonaan. Katsotaan, mihin päädytään. 

Tila olisi kuitenkin kiva saada mahdollisemman pian käyttöön, sillä siitä on kulku kodin joka tilaan ja siitä on tulossa meidän perheen olohuone.

Lasikuisti on on noin 35 neliön kokoinen ja se on rakennettu alunperin 80-luvun alkupuolella, talon vanhan puolen ollessa 20-luvulta. Tila on korkeimmasta kohdasta noin viisi metrinen. Korkeimmassa kohdassa on yläkerran lasiseinä. Portaat yläkertaan kulkevat myös lasikuistilta. Portaiden kohtalokin on vielä hieman auki. Haluaisimme metalliset mustat kierreportaat. Käytetyistä sopii vinkata allekirjoittaneelle!

Ennen kuin tapetti on seinässä on edessä kuitenkin vielä monen monta muuta juttua. Ensimmäisenä katon ja ulkoseinien eristäminen ikkunoiden alta, kenties sen lattiankin.

On kuitenkin ihana voida miettiä näitä pintapuolen juttuja. Sitä isoa oranssia löhösohvaa, joka odottelee varastossa uutta tulemistaan ja verhokangasta, jonka aion jossakin vaiheessa kotiuttaa Marimekolta. Sen lisäksi on mietittävä valaistus, pistorasioiden paikat ja vaatesäilytystäkin tähän tilaan tulee. 

Aikoja sitten kirpputorilta löydetyt teollisuusvalot pääsee varmaankin kyllä lasikuistille ja pihan varastojakin kierrellessä on muutamia potenttiaalisia vaihtoehtoja osunut silmään. Mutta ensin ne eristykset!

Kuva Pinterestistä, josta minut muuten löytää halutessaan nurjajonna nimellä.

(Suuria) suunnitelmia pihasta.

Nurmikko on märkä jalkojen alla. Kasvimaalla kukkii ja rehottaa. Jostain rikkaruohojen seasta saattaa löytää porkkanoitakin. Kesäkurpitsoita tulee paljon vähemmän kuin viime vuonna. Minttua on paljon. Kanit saavat syödä omenoita kyllästymiseen asti. Sisällä kuivataan ja tehdään mehua.
Vielä joku tuolla kukkiikin, ei tuoksu vielä seuraavalta vuodenajalta.

Illalla laitetaan kynttilä suolalyhtyyn, keitetään teetä ja piirretään paperille kuvia. Miltä meidän piha voisi näyttää. Mihin siirretään ikkunan alta jasmikkeet, entä sireenit.
Näitä miettiessä palaa ensin kevääseen, sitten kesäyöhön jolloin pihalla näki astella puolilta öin. Jasmikkeet kukkivat ja niiden metsämansikkainen tuoksui leijui koko pihan yli. Taitoin oksan maljakkoon.

Täällä olisi monta kauhallista hiekkaa siirrettävänä, melko monta puuta kaadettavana. On ideakuvia poluista, rinteistä ja kasvava haavekasvilista. Alppiruusu, kriikuna ja hevoskastanja. Liljat, kurjenmiekat ja laventelit. Joskus voisi ehkä olla kanala, lampaitakin. Nämä on haaveita, niitä on hyvä olla. Ja lapio ja kottikärryt. Suu auki oikealla hetkellä.
Ei tässä mitään messutalon pihaa haluta, ei pihasuunnitelmia vaan elämisenpaikka, kerron. Pitää olla piiloutumispaikkoja pienille, lätäköitä läträtä ja ennen kaikkea vähemmän sisälle kantautuvaa hiekkaa. Ja metsä, joka muuttuu puutarhaksi vähitellen. Helppokin saisi olla ja nurmikkoa hyvin vähän. Ruohonleikkurin käynnistäminen ei huvita niin, että voisi olla nurmikenttää niin paljon kuin nyt.
Pergola, palju ja kesäkeittiö. Humalaa, villiviiniä ja ruusupensaitakin enemmän. Minä haluan sepeliä, mies jotain sellaista, joka ei pistä paljainvarpain kulkiessa. Äkkiä siihen sepeliin tottuu ja miten hyvin se sopisi liuskekiven kanssa! Niin, puisia terasseja meille tuskin tulee, vaan kivistä tehtyjä. Vaikka kuinka olisi liukas tai kylmä jalan alla.
Saisipa jostain paljon vanhoja punatiiliä, niille olisi käyttöä myös.

Tämä piha on melko suuri. Voi tehdä monenlaista.