Unohtumatonta elämää ruokapöydän ääressä.

Ihmisen isoja iloja on todellakin tuo syömispuoli. Alla ruokia joita allekirjoittanut on napaansa lappanut viime päivien aikana:

Perjantaina söin ainakin grillattua soijachorizoa, maissia, kesäkurpitsaa, salaattia ja perunoita. Jälkiruuaksi ystävän innoittamana köyhiä ritareita. Kannattaa tehdä, oli ihan mielettömiä, pitkästä pitkästä aikaa!
Lauantaina vedin älyttömän läjän hapankorppua. Hapankorpun, kermajuuston ja kurkun liitto on perinteinen ja käsittämättömän ihana. Myös lauantaina grillattiin soijachorizoja ja maisseja taas. Mutta myös vartaita joissa oli oliiveja ja uusia perunoita. Ihana makuelämys, suosittelen kokeilemaan tuotakin! Ja sitten oli vielä kesäkakkua, eli sitruunaista kakkua raparperillä. Älyttömän hyvää. Teen ehkä huomenna uudestaan.
Sunnuntaina olen todennäköisesti myös syönyt. En vaan yhtään muista mitä.
Maanantaina olen myös syönyt. En vaan muista mitä.
Tiistaina söin ainakin uusia perunoita ja pullaa. Kikhernesalaattiakin.
Keskiviikkona paistettuja uusia perunoita ja croisanttia, macaronin kanssa. Puuroa illalla! Ja sitä kikhernesalaattia.

Näin siinä käy. Yksinkertaiset asiat unohtuvat. Onneksi muistan edes lasteni nimet, ruokapöydän ääressä niitäkin näin kesällä useimmiten tapaa. Muuten huitelevat pihalla ja muissa touhuissaan, niin kuin kesällä kuuluukin.

Kukkatäti Korkeasaaressa.

 

 

 

 

Minä rakastan kukkia. Rakastan, rakastan, rakastan! Olen ihan höperö kaikista niistä pikkukimpuista, joita eritoten pikkutytöt kantavat nyt sisään kotona ja kaikista niistä tienvierustoiden sekä pihojen kaunottarista.
Kesäloman ensimmäinen viikko päätettiin Korkeasaaren reissulla. Oli kuuma päivä ja vasta iltapäivällä alkoi satamaan lämmintä kesäsadetta. Eläimiä näkyi sopivasti ja muutenkin oli mukavaa. Mutta päälimmäiseksi muistoksi tuolta eläintarhareissulta jäivät kuitenkin ne kaikki ihanat kukat. Mikä loisto siellä olikaan!
Aiemmin olen käynyt Korkeasaaressa myöhemmin kesällä tai vasta syksyllä, jolloin koko miljöö on näyttänyt kovin erilaiselta. Vaan nyt näin kaikki alkukesän kaunokaiset.

Lapsista reissusta hauskinta ja mieleenpainuvinta oli kakkaava karhu ja pissivä leijona. Niin, mitäpä tuohon lisämään. Ei tuo onneksi estä minua huokailemasta kukkien perään.

Hyvien ihmisten juhla.

Juhannusaattona puettiin perinteiseen tapaan juhannusmekot ylle tyttöjen kanssa, kerättiin kukkakimppu, syötiin ja sitten illemmalla poltettiin kokko. Lippu lepäsi tangossaan. Pidettiin kummityttöä vuorotellen sylissä Timon kanssa ja naurettiin paljon.
Illalla myöhään, kun lapset olivat nukahtaneet hilattiin sohvaa lähemmäksi tietokonetta ja katsottiin sitcomia. Naurettiin ääneen ja juotiin mojitot.

Lauantaina vaihdettiin kuulumisia, puhuttiin talon rakentamisesta, remontoimisesta, lapsista, sukulaisista ja siitä, mistä kodin henki syntyy.
Iltasaunassa tuumailin, että jos kesä on mielentila, niin koti on minulle jotain vielä enemmän. Juuret aivan kaikelle.

Tämä juhannus jääköön elämään mielessäni hyvien ihmisten juhlana.

Ai lähtikö lapasesta?

Kyllä! Niin siinä monesti käy, kun joku kiva juttu kolahtaa kuin metrinen halko. Tässä viimeisin hurahdus. Säilöminen. Jotenkin se tarvitsi vain sellaisen pienen potkaisun tuonne persuuksille, että alkoi tapahtumaan, mutta sitten kun alkoi niin ei loppua näy.
Oikein harmitti tuossa männäpäivänä, että kaapissa ei ollut laisinkaan hillosokeria. Olisi niin hillotuttanut. Jonkin sortin periaatepäätös on sekin, että kauppaan en hurista jos sinne huomenna on kuitenkin mentävä, joten sitä hillosokeripussia sitten varrottiin. Mutta valkoista peruskamaa onneksi oli ja raparperin varret pääsivät purkkiin yhdessä mintunlehtien kanssa.
Pelkkä ajatuskin tästä herkusta saa suun nappasemaan. Ajatella tuota herkkua jäätelön tai pannukakun kaverina. Oi voi. Kyllä se syöminen on ihmisen isoja iloja, sitä ei ole kiistäminen.

Mutta jos syöminen on kivaa, niin sitten pitäisi olla sen liikkumispuolenkin. Ja tälläisenä aasinsilta voin mainita, että joku sellainen nappi on napsahtunut tuolla pääkopassa pohjaan ja mitta täyttynyt. Meikäläinen on nimittäin päättänyt ihan aikuisten oikeasti, että se lenkillä käyminen ja juoksuaskelten ottaminen saa muuttua sellaiseksi rutiiniksi. Ei tässä hommassa muuten ole mitään rotia. Vaikka pullavista jutuista tykkäänkin niin tuo vyötärönseutu ei ihan sellaiseksi vehnästaikinaksi saisi kuitenkaan muuttua.
Siispä vedän taas sortsit päälle ja lenkkarit jalkaan. Painun tuolle maantielle tallustelemaan hieman rivakampaa tahtia, aion ottaa myös jokusen juoksuaskeleenkin. Ja kun palaan kotiin en suinkaan mene hillopurkille, sillä kyllä niitä herkkuhetkiä on hieman vahdittava. Ettei lähde ihan lapasesta.

Kesälomaonni.

Koko perheen yhteinen loma on tässä ja nyt. Taivas kauneimmillaan ja yöt niin ihania, että sen pimeimmän kohdan ohi valvoo huomaamattaan. Sitä käyttää koiria yöulkoilulla puoli kolmelta ja kuuntelee typerä virne naamallaan hulluna sirkuttavia kesälintuja.
Navetan seinän linnunpöntössä on tiaisen pesä, siellä poikaset. Ohi ei voi olla kulkematta ilman hymyä, ei vaan voi. Kun pihlajan oksalle lennähtää joku ilmoittaen tulostaan ötökkä suussaan, sitä siirtyy vaivihkaa sivummalle ja yrittää kurkata, kun pesään lennähdetään ruokkimaan.
Syntymisen ihme on uskomaton ja kesä tajunnan räjäyttävä kiitos pitkästä mukatalvesta.  Joku kutsuu tätä ajanjaksoa mukakesäksi, kun on sitä luntakin satanut, mutta ei se niin mene.

Kesä on eniten mielentila, sen jälkeen vasta vuodenaika. Ajankohta, jota melkein jokainen odottaa lokakuulta toukokuulle ja huumaantuu sen voimasta sitten, kun se on täällä.
Joku masentuu, joku kulkee ilman paitaa ja eräskin rouva juoksee pihalla yöpuserossaan alushousuissaan kunnes kasvimaan taimia ihastellessaan tajuaa, että tuosta kulkee todellakin ihmisiä ohi. He eivät kenties arvosta rouvan kalpeita pakaroita, joista auringonvalo heijastuu sokaisevasti silmiin. Tai sitten eivät edes huomaa,  nyt on kuitenkin kesä ja rouvan kasvoilla vaan se hölmön onnellinen kesälomailme. Ei marraskuun itsepintainen apeus tai maaliskuun lopun kaiken herättävä ihmetys vaan hölmistyttävän suloinen kesälomaonni.

Kesälomaonni polkaistiin täysillä käyntiin leikkipuistoreissulla sunnuntaina. Taivas oli sininen ja ilma hyytävä. Kaivopuiston rannassa syötiin Helsingin jäätelötehtaan jäätelöpallot ja vaihdettiin kuulumiset ystävien kanssa. Paleltiin, ihasteltiin veneitä ja värejä.
Oma pikkupoika juoksi vapaudentunne rinnassaan läikkyen. Rattaat oli jätetty kotiin. Niitä ei enää kovin kauaa tarvitakaan. Erään aikakauden loppu häämöttää...

Olkoon kesä kylmä tai kuuma, sininen tai valkoinen, keltainen tai vihreä niin minä en aio miettiä liikaa. Tai kun mietin, mietin vaan tärkeitä. En kalpeita pakaroita tai arkea vaan niitä pöhnäisiä kesähuttuja.

Juhannuskin kohta! Joko teidän juhannusmekot on kaivettu kaapista? Tai pipot ja verkkarit?

Raparperimansikkahillo inkiväärillä.

Lupailin itselleni, että tänä kesänä keittelen hilloa kellariin useamman purkin talvea odottamaan.Tässä vaiheessa kesää marja- sekä omenahillot antavat vielä odotella itseään, mutta pakastimella tai pakastealtaalla voi toki käydä ja raparperipuskassa ainakin.

Äitienpäivänä sain järisyttävän hyvää kakkua, jossa hillona oli raparperiä, mansikkaa ja inkivääriä yhdistettynä keksipohjaan ja juustoon. Tuon makumuiston siivittämänä aloin itsekin keittämään hilloa. Koska viime kesän mansikat on jo aikaa sitten syöty parempiin suihin omasta pakastimesta, ostin kaupasta pakastemansikoita (niitä sai nyt luomunakin) ja aloin hommiin!
Hillon keittäminen on aika simppeliä puuhaa, mutta itse olen kuumien lasipurkkien kanssa touhuamisen kanssa ehkä hieman ylivarovainen ja pienet apulaiset saivat olla sivussa, kun hoitelin purkittamisvaihetta.

Raparperimansikkahillo inkiväärillä

6 dl pilkottua raparperiä
4 dl pakastemansikoita
tuoretta inkivääriä ainakin peukalon pään kokoinen pala
3 dl hillosokeria
1/2 dl vettä

Pilko raparperi pieniksi paloiksi ja laita kattilaan pakastemansikoiden kanssa. Mansikoiden on hyvä saada sulaa hieman ennen keitto-operaatiota. Kun marjat ovat pehmentyneet huoneenlämmössä, lisää kattilaan kuorittu ja pieniksi paloiksi pilkottu tuore inkivääri sekä vesi. Anna seoksen porista liedellä hetken aikaa ja lisää joukkoon hillosokeri. Keitä hilloa kymmenisen minuttia sekoitellen välillä, kuori myös mahdollinen vaahto pois seoksen päältä.
Jäähdytä hilloa hetken aikaa ja lisää puhtaisiin kuumiin purkkeihin.

Tätä herkkua on testattu jo jäätelön sekä puuron päällä, eikä se todellakaan jättänyt kylmäksi.

Valmis hillo säilyy kellarissa tai jääkaapissa mainiosti.

*

Koska Rauhanmantereen raparperipuska on vieläkin ihan uskomattoman kokoinen pöheikkö, ajattelin kokeilla toisessa kuvassa näkyvästä Purkissa! -kirjasta muutamaa raparperireseptiä.
Kirja tarjoaa säilönnän lyhyen oppimäärän ja läjäpäin ihania reseptejä. Niin marjoille kuin muillekin säilöttäville.
Tapasin viime syksynä Kotolivingin Superkoto tapahtumassa kirjan kirjoittaneet Teresa Välimäen ja Johanna Lindholmin vaikuttuen naisten uskomattomasta ammattitaidosta ja rakkaudesta ruokaan.
Siltä samalta reissulta tuo kirjakin tuli hankittua, olin varma naisten yhdessä työskentelyä hetken seurattuani, että myös kirjasta välittyy sama välitön, ruokaa kunniottava fiilis, kun siinä omenahillokattilan äärelläkin. Olin oikeassa. Seuraavat raparperireseptit on siis löydetty, nyt täytyy vaan ottaa aika niiden toteuttamiseen.

Kuuhullun kesäkuu.

Kuu valvottaa kuuhullua.
Vellon äitiys-, vanhemmuus- ja kasvattajateemoissa. Pohdin kevätlausuntoja, hyvän opettajan merkitystä lapsen elämässä ja tyytyväisyyttäni lasten kouluvalintaan. Vaikka aina toukokuussa tuntuu, että tuota vajaan parikymmenen kilometrin matkaa on saanut suhata ihan kyllikseen, on muutaman lomapäivän jälkeen hyvin onnellinen olo tuostakin valinnasta. Kannattaa suhata.
Onneksi tykkään ajaa autolla.
Nelivuotias pysäyttää ajatusten vellovan virran potkimalla kasvukipuisilla jaloillaan kylkeen. Silittelen siinä ja nukahdan itsekin.

Aamulla mennään keskimmäisen kanssa hammaslääkäriin, sitten huulipunan ja kynsilakan ostoon. Kotoa tulee tekstiviesti, että pienin on sanonut: "Ulkona sataa kovaa.". Sataa kyllä. Vasta illalla aurinko vilahtaa pilven takaa, palaten piiloonsa pian taas.

Iltapuuro syödään myöhään. Joka lusikallisen jälkeen syöttötuolissa istuja ilmoittaa: "Kaks söin." ja nostaa sormet pystyyn ottaakseen lusikan jälleen käteensä.

Olen roikkunut viime päivinä paljon Pinterestissä ja miettinyt kesäneulottavaa itselleni. Inspiroitunut noin niin kuin muutenkin. Sudin mm. mustaa Valttia eilen isohkon pöntöllisen tuolla pihalla. Tuolit ja pöydät saivat ryhtiä. Kuin myös istutuslaatikko ja puutarhakompostin kehikko.
Pinterest on kova paikka! Inspiroiva!

Lista haluamisistani on selkeä, mutta selkeitä raameja kaipaava.
Haluaisin neuloa itselleni villatakin ja jotain raidallista. Täydellisen mallin etsiminen on hankalaa. Tahtoisin jotain simppeliä jollain jujulla. Neulovat toverit jakakaa suosituksenne!

Virkkurina Kerässä.

 

Otin tiistaina niin sanotusti härkää sarvista ja samalla tulin astelleeksi, minulle tuota niin kovin kivikkoista, virkkauksen polkua eteenpäin. Vaan kylläpä kannatti!

Kotomaamme ehdoton virkkauksen kuningatar Molla Mills oli pitämässä viime tiistaina Kerässä Tampereella kurssia ja minä olin siellä mukana, virkkaamassa kolmiväristä polyhedron-pintaa. Ajatuksena oli virkata reppu paksulla puuvillalangalla, mutta koska minulla on akuutti pikkulaukun puute, aloin tekemään sellaista.
Valitsin langaksi ohuen merseroidun Catania puuvillan ja illan aikana pääsin siihen vaiheeseen, kun kerroksella oli kolme väriä virkattavana. (Tässä välissä lienee syytä kertoa, että aiemmin en ole virkannut edes kahdella värillä yhtä aikaa.)

Mollan vinkkien ja ohjeiden avulla homma kyllä sujui oikein jouhevasti.
Kovasti nyt odottelen hetkeä jolloin saisin jälleen istahtaa virkkaamaan kaikessa rauhassa. Montaa kiinteää silmukkaa ei sitten tiistain jälkeen nimittäin ole syntynyt. On katsokaas niin kiireistä tämä lomalaisen arki ja puikoilla eräs huivi, jonka viimeiset kerrokset ovat käsillä.

Mutta tosiaan kannatti lähteä kauempaakin kokeilemaan, kuinka virkkaaminen sujuu seurassa. Hyvin se onnistui, mutta enemmän keskittymistä tuo virkkaaminen vaatii kuin neulominen.
Illan innostamana Molla Millsin uusi kirja on hankintalistan kärkipäässä ja langat seuraavaankin virkkausprojektiin odottelee valmiina.

Käykö tässä vielä niin, että neulominen saa tiukan haastajan virkkaamisesta?

Tuu takas!

Ihmeellinen voima on tuolla, taivaalla iloisena köllöttelevällä, möllykällä. Sen arvon tajuaa parhaiten silloin, kun on viettänyt koko päivän sisällä (siis sellaistas tapahtuu kesälläkin jos on vaikka mielenvikainen läjä pyykkiä ja yläkerran talvipölyjen lopullisen häätämisen aika) tai kun pilvimassat ovat peittäneet taivaankannen päiviä.
Onhan tuo toveri kurkistellut pilvien takaa tässä lähipäivinäkin, mutta pakko myöntää, että villasukissa hiihtely ei tähän vuodenaikaan ole ihan se juttu, mitä kaipaan.

Joten siis, ihan pieni pyyntö: Aurinko tuu takas. Jos tulet niin lupaan hylätä alati kasvavan pyykkivuoren. Ainakin hetkeksi.

Tytön kokoiset raparperit.

Rauhanmantereen pihalla kasvavat valtavat raparperipuskat. Lapsen mittaiset varret ovat peruskokoa. Jälleen on käyty hakemassa sylillinen ja luvassa on myöhemmin niin hilloamista kuin piirakan pyörittelyäkin. 

Lapsuuden makumuistoina teen useimmiten raparperipiirakkani piimäpohjaan. Edellisellä kerralla muokkasin perusreseptiä ja laitoin taikinaan venhäjauhojen lisäksi spelttiä ja valkoisen sokerin korvasin intiaanisokerialla. Maistui! 

Pienin hihkui: "Kakkua, kakkua!" herättyään päiväunilta.

*

Raparperipiirakka

Uuninpellillinen

250 g voita sulana

3 dl intiaanisokeria

3 dl piimää

3 dl vehnäjauhoja

3 dl spelttijauhoja

2 tl ruokasoodaa

Pieneksi silputtua raparperia.

Laita uuni lämpiämään 175:n asteeseen. Voitele uuninpelti. 

Sekoita sulatettu voi ja intiaanisokeri keskenään. Kaada sekaan niin piimä kuin jauhotkin, johon  ruokasooda on sekoitettu. Kumoa taikina pellille ja levittele nuolijan avulla tasaisesti pellille. Levitä piiirakkapohjan päälle pieneksi silputtua raparperia. Ripottele koko komeuden päälle vielä intiaanisokeria.

Nautiskele vaniljajäätelön kera.