Ulkona iltapäivän sininen. Sisällä päräyttävä työmaavalaisin, jossa villinä silmissä vilisevää valoa enemmän kuin tarpeeksi. Hehkulamppu hajosi, kun sitä tyrkättiin illan pimeinä tunteina kaksi ja puoli metrisellä laudalla. Katossa lainalamppu, Tatin musta Myy.
Vaan valmista tuli.
Osb-levy laitettiin seinään mustilla ruuveilla. Kun ei voi piilottaa niin näytetään se. Taitaa olla alunperin jonkun muun kuin meidän ajatus, mutta me omitaan se nyt hetkeksi.
Tuntuu järisyttävän hyvältä.
Jotkut pelkää mustaa. Minusta se on valkoisen kanssa paras, vaikka lempivärini on vihreä. Keltainen, oranssikin. Mutta musta, se on parhautta.
Minun pää on puuroa, tästä arjesta ja työjutuista johtuen. Mutta onneksi tykkään puurosta. Äsken oli puuhellalla keitettyä kaurapuuroa. Puuhella lämmitettiin ekaa kertaa ikinä meidän historiassa, nuohooja kävi ja antoi luvan. Aivastuttaakohan niitä se leijaileva puutuhka?
Vanhin lapsi leipoo mokkapaloja. Seuraava lukee taskukirjaa yläkerrassa. Keskimmäinen ilmoittaa leikeissään pontevasti, että laki on laki. Toisiksi nuorimmainen myötäilee ja kysyy, miksi kaikki odottaa. Kuulema on ruuhkaa. Pienin maiskutelee appelsiineja ja tuo eväsrasiaa syliini ja hokee tiiitti, tiitti ja sitten oue hjuva.
Kiitti, kiitti. Olkaa hyvä. Olkaa hyvä.
30.1.2014
28.1.2014
Levystä seinäksi, osa 1.
Rauhanmantereen miehitys on ollut viime aikoina hieman uupunut remontista. Mitään näkyvää ei ole syntynyt, mutta tuossa lasikuistilla istuessa ja junaratoja Ahman kanssa rakennellessa on aivoissa kuhissut kuin mehiläispesässä konsanaan. Suunnitellaan, suunnitellaan.
Tauko on ollut paikallaan, mutta sunnuntaina jatkettiin aavistus eteenpäin.
Tanssilavalta (kyllä, meillä on oma tanssilava diskopalloineen) kannettiin osb-levy sisään ja sitten mittailtiin ja mallailtiin. Tai oikeastaan hän mittaili, kun minä puolestaan huokailin siinä vieressä tyypilliseen tapaani, että voi kun tulee hieno! Sitten laitettiin sirkkeli soimaan ja pistosaha laulamaan. Pikkuruinen eteinen sai palan seinää valmiiksi. Rouhea ilmansulkupaperi pääsi viimein piiloon.
Äsken päätin, että tänään maalaan. En tuota seinään päätynyttä osb-levyä vaan raakalautaa, jota on muissa seinissä. Ja ikkunalaudat kaipaavat myös maalia. Lähipäivinä sitten kuvia valmiimmasta!
27.1.2014
You never know what you're gonna get.
Ennen joulua olin matkalla jonnekin ja pudotin matkalla roskapussin tuonne suureen vihreään lootaan, joka pikkumatkan päässä pitää paikkaansa. Ennen kuin nakkasin pussin laatikkoon kurkkasin sinne. Hieraisin siinä silmiä ja sitten notkeasti kuin kissa kiipesin keikkumaan siihen laatikon suulle ja kurkkottelin orangin käsilläni laatikon pohjalle. Keräsin sieltä läjän astioita, noita kuvissakin näkyviä vihreitä Arabian 24h -sarjan lautasia. Oli useampi syvä lautanen, mataliakin muutama. Joku oli lennostaan laatikkoon mennyt rikki, mutta suurin osa oli ehjänä. Minä kannoin ne hellässä huomassa auton peräkonttiin ja kuljetin kotiin pestäväksi. Jatkamaan eloaan käytössä.
Tuo väri ei ehkä ole vihreän sävyistä kaunein, mutta oikeastaan mitä kauemmin sitä katson, sitä enemmän alan siitä pitää.
Vaan en kyllä tajua, mitä kaikkea porukka roskikseen kantaa!
Kauniimpaa vihreää minulle edustaa tuo pinaattikeiton keväinen vehreys. Tänään oli suunnitelmissa tehdä kasvislasagnea leivinuunissa, mutta ruokakaupassa tulikin hillitön hinku pinaattikeittoon. Suunnitelmat meni uusiksi. Syökäämme lasagnea joku toinen päivä sitten.
Pinaattikeitto puolestaan tarjoiltiin joululahjaksi saaduilta lautasilta, jotka armas toverini on omin käsin tehnyt! Siinä on muuten sellaiset kipot ja kupit, jotka ei paljon hyllyssä ehdi seisomaan vaan sitä mukaa kun ne pestään ne pääsevät myös käyttöön. Ja sopivat muuten ihan kaikkien astioiden kaveriksi! Kuulema luvassa on myös isompia lautasia samaa sarjaa vielä tänä vuonna. Hieron täällä karvaisia käsiäni yhteen ja odottelen.
Että astiat on sitten kivoja!
Nappulat, nuo kynttilänjalat, ovat käytössä koko ajan myös. Nappihankinta kertakaikkiaan! Nappuloiden kaverina on maitopurkkiin valettu betoninen kynttiläteline. Siitäkin tykkään kovasti. Se on juuri niitä hommia, jotka ovat syntyneet silloin, kun betoniämpärin pohjalla on ollut joku roiskaisu jäljellä ja sitä ei ole huvittanut heittää poiskaan. Ruukunkin tein silloin samalla, se taitaa olla tuolla ulko-oven pielessä pitämässä sijaa jollekin vihreälle, käytössä siis.
Omin käsin tekeminen on sitten mukavaa!
Niin ja sitten nuo Sorsakosken lusikat. Ne olen saanut mun rakkaalta Mummolta. Ne on näistä kaikista tärkeimmät ja muistorikkaimmat jutut.
On muuten aika mahtavaa, että kotona käytössä olevilla tavaroilla on funktio ja tarina!
26.1.2014
Kaverikuvat.
1. kuva
Oma piha on kaveri. Suosikkimaisemani lienee juuri tuo, mikä kuvassa näkyy. Hiekkarinteessä korkeuksiin nousevat hongat ovat kauneimpia. Monta vuotta toivoin mäntyjä kotini lähelle, ne sain. On myös aavistus lunta ja aika sopivasti pakkasta. Kavereita ovat myös Ulpukka ja Leinikki, kainuunharmasneidot.
2. kuva
Neidot olivat ulkona syömässä. Valkoisesta emalikattilasta tarjoiltiin höyryävän lämmintä vettä, kiven päälle kannettiin kuivaa leipää ja lisukkeena oli oman metsän kuusista napsittuja oksia, joita Aurinko ja Ahma vuorotellen kiikuttivat lampaille.
3. kuva
Tytölläkin voi olla lumiparta, vaikka tytön nimi onkin Leinikki. Hän on se arempi tapaus näistä bääkivistä, mutta jota kummasti kyllä kiinnosti ruokahuoltajan kaulassa keikkuva musta möhkäle. Arveli sen varmaan olevan jotain herkullista syötävää, luonnollisesti.
4. kuva
Ruokahuoltaja tervehditään aina hänen askeltaessa lähemmäksi, mutta myös hänen reiden kupeeseen on hyvä parkkeerata, sillä melko varmasti rouva ruokahuoltaja siinä tapauksessa heittää kintaat maahan ja alkaa puhua rakkaussanoja ja rapsutella samalla leukapielestä sillä tavoin, että lammasneidon silmät aivan väkisin painuvat kiinni ja yhtäkkiä kirmataankin ajatuksissa kesäniityillä tuoreet ruohonkorret suupielissä vipattaen.
23.1.2014
Talviolennot.
Alkuvuosi ja kiireitä. Eräs kaipailee kaukomaille ja toinen haluaa hävitä peitonpesään. Voisipa vain sipsutella villasukat puhki viileillä lattioilla. Lunta toivon, pakkasta on jo riittämiin.
Kenties se toinen pääseekin kaukomaille, ei voi vielä tietää. Vaan sen tiedän, että haaveet kannattaa sanoa ääneen.
Uuneissa rätisee tulet, parhaiten syttyy pitkällä tulitikulla ja kuivalla tuohella. Halkopinot hupenee. Montako puuta kaadetaan, kun kuu vaihtuu. Ei tiedä vielä. Katsotaan.
Ulkona on kauneinta iltapäivällä, kun aurinko heittää heit puiden persikkaisten latvojen takaa. Metsä on vihreä talvellakin. Vihreä ja hiljainen.
Käveltiin Aurinko-lapsen kanssa tienvartta päivänä eräänä. Huomaamattamme alettiin kuiskata. Pidettiin käsistä kiinni ja katsottiin silmiin. Ehkä puun oksa rasahti.
"Miks me äiti kuiskataan?"
"Emmä tiiä."
"Ehkä siks, kun metsä on niin hiljaa ja talven olennotkin nukkuu."
Niin. Talven olennotkin nukkuu.
Kenties se toinen pääseekin kaukomaille, ei voi vielä tietää. Vaan sen tiedän, että haaveet kannattaa sanoa ääneen.
Uuneissa rätisee tulet, parhaiten syttyy pitkällä tulitikulla ja kuivalla tuohella. Halkopinot hupenee. Montako puuta kaadetaan, kun kuu vaihtuu. Ei tiedä vielä. Katsotaan.
Ulkona on kauneinta iltapäivällä, kun aurinko heittää heit puiden persikkaisten latvojen takaa. Metsä on vihreä talvellakin. Vihreä ja hiljainen.
Käveltiin Aurinko-lapsen kanssa tienvartta päivänä eräänä. Huomaamattamme alettiin kuiskata. Pidettiin käsistä kiinni ja katsottiin silmiin. Ehkä puun oksa rasahti.
"Miks me äiti kuiskataan?"
"Emmä tiiä."
"Ehkä siks, kun metsä on niin hiljaa ja talven olennotkin nukkuu."
Niin. Talven olennotkin nukkuu.
13.1.2014
Kumpi oli ensin: leipä vai lanka?
Lankakori seilaa yläkerran ja alakerran välillä. Päälimmäisenä korissa on ne langat joita haluaisin eniten neuloa jos nyt aloittaisin uuden neuleen. Neulon kuitenkin ihanaa keltaista kaulahuivia vanhimman tytön kummitädille Malabrigon Worstedista. Siitä tulee ihana.
Seurassa tekeminen on parasta. Neulominen ja leipominenkin. Toisten seura inspiroi ja yhtäkkiä sitä huomaa vaivanneensa kolme litraa taikinaa, pöllyttäneensä uunin tuhkia ja juoneensa samalla kahvia sekä neuloneensa. Sitten mennään saunaan. Ihan huippua.
Mutta kumpi oli ensin: leipä vai lanka?
10.1.2014
Melkein mestari.
Kuulema sushiriisin keittämisen oppiminen voi kestää vuoden. Minä olen keittänyt sitä nyt kahdesti ja mielestäni onnistunut ihan hyvin. Katsotaan sitten 363 keittämiskerran jälkeen onko jälki entistä parempaa.
Tosin mitään mielettömiä sushitaidepläjäyksiä noilla meikäläisen väkerryksillä ei kyllä saisi aikaan, mutta kaikki syötiin ja se lienee pääasia, kun kyseessä on kuitenkin ruuanlaitto.
Söin ensimmäisen kerran sushia Tukholmassa viitisen vuotta sitten. Kokemus oli niin mielenkiintoinen, että ruokailun jälkeen kävelin lähimpään mäkkäriin, ostin ranskalaiset ja täytin niillä mahani. Kauas ollaan tultu niistä hetkistä. Sushi tuntuu nykyään melkein hetkeen kuin hetkeen hyvältä vaihtoehdolta jos syömistä miettii.
Juuri edeltä mainitusta syystä tuntui myös aika järkevältä opetella tekemään sushia itsekin. Uskon, että kun homman taitaa muutamat makit ja nigirit pyöräyttää hetkessä. Varsinkin jos tekee vegeversioita on tämä aika simppeliä ruokaa arkenakin. Ei tarvitse lähteä kalastamaan järvelle saati kaupan kalatiskille. Riittää, että avaa jääkaapin ja kaivaa sieltä vähän kurkkua, paprikaa ja porkkanaa. Keittää sitä riisiä ja rullailee merilevän sisään.
Tosissaan on kyllä mainittava, että vielä tämä sushin tekeminen ei suju ihan samalla tavalla kuin kaurapuuron keittäminen, mutta taitoa kartutetaan hiljalleen.
Miten sushimuistot siellä ruutujen toisella puolen? Onko niitä? Entä teetkö sushia itse?
PS. Tässä pohtimisen kunnolla aloitin niin tuli mieleen kaksi muutakin mieleen painunutta sushimuistoa. Toinen tässä heti vielä.
Meillä oli nimittäin ennen joulua Timon kanssa niinkin erityinen päivä, että oltiin molemmat Helsingissä töissä ja sovittiin lounastreffit. Aika ihanaa oikeasti. Saataisiin syödä kahdestaan kaikessa rauhassa ja sitten käsikädessä poistua ravintolasta jatkamaan kumpikin tahoillemme töitämme. Soiteltiin puolilta päivin ja sovittiin mevämme Hanko Sushiin lounaalle. Minä hurautin taholtani sinne, Timo myös. Aikani odottelin siellä ravintolan edessä kunnes puhelin soi ja sieltä kysellään kovasti, että missä kummassa olet, kun ei vieläkään näy. Itäkeskuksessahan minä. Jaa, mutta kun lounasseurani oli Herttoniemessä.
Vaan loppu hyvin kaikki hyvin, suhasin sitten sinne Herttoniemeen. Saatiin syötyä rauhassa ja käsikädessä sitten käveltiin ravintolasta ulos syötyämme. Ehkä joku kerta päästään taas uudestaan.
Tosin mitään mielettömiä sushitaidepläjäyksiä noilla meikäläisen väkerryksillä ei kyllä saisi aikaan, mutta kaikki syötiin ja se lienee pääasia, kun kyseessä on kuitenkin ruuanlaitto.
Söin ensimmäisen kerran sushia Tukholmassa viitisen vuotta sitten. Kokemus oli niin mielenkiintoinen, että ruokailun jälkeen kävelin lähimpään mäkkäriin, ostin ranskalaiset ja täytin niillä mahani. Kauas ollaan tultu niistä hetkistä. Sushi tuntuu nykyään melkein hetkeen kuin hetkeen hyvältä vaihtoehdolta jos syömistä miettii.
Juuri edeltä mainitusta syystä tuntui myös aika järkevältä opetella tekemään sushia itsekin. Uskon, että kun homman taitaa muutamat makit ja nigirit pyöräyttää hetkessä. Varsinkin jos tekee vegeversioita on tämä aika simppeliä ruokaa arkenakin. Ei tarvitse lähteä kalastamaan järvelle saati kaupan kalatiskille. Riittää, että avaa jääkaapin ja kaivaa sieltä vähän kurkkua, paprikaa ja porkkanaa. Keittää sitä riisiä ja rullailee merilevän sisään.
Tosissaan on kyllä mainittava, että vielä tämä sushin tekeminen ei suju ihan samalla tavalla kuin kaurapuuron keittäminen, mutta taitoa kartutetaan hiljalleen.
Miten sushimuistot siellä ruutujen toisella puolen? Onko niitä? Entä teetkö sushia itse?
PS. Tässä pohtimisen kunnolla aloitin niin tuli mieleen kaksi muutakin mieleen painunutta sushimuistoa. Toinen tässä heti vielä.
Meillä oli nimittäin ennen joulua Timon kanssa niinkin erityinen päivä, että oltiin molemmat Helsingissä töissä ja sovittiin lounastreffit. Aika ihanaa oikeasti. Saataisiin syödä kahdestaan kaikessa rauhassa ja sitten käsikädessä poistua ravintolasta jatkamaan kumpikin tahoillemme töitämme. Soiteltiin puolilta päivin ja sovittiin mevämme Hanko Sushiin lounaalle. Minä hurautin taholtani sinne, Timo myös. Aikani odottelin siellä ravintolan edessä kunnes puhelin soi ja sieltä kysellään kovasti, että missä kummassa olet, kun ei vieläkään näy. Itäkeskuksessahan minä. Jaa, mutta kun lounasseurani oli Herttoniemessä.
Vaan loppu hyvin kaikki hyvin, suhasin sitten sinne Herttoniemeen. Saatiin syötyä rauhassa ja käsikädessä sitten käveltiin ravintolasta ulos syötyämme. Ehkä joku kerta päästään taas uudestaan.
8.1.2014
Uuteen vuoteen.
Alan heräillä viime viikkojen niin sanotun toimettomuuden mukanaan tuomasta koomasta. Pää on ollut sellainen suloisen pöpperöinen ja loma tuli jälleen kerran kuin tilauksesta. Pitkään nukutut aamut ja myöhään valvotut yöt ovat yksinkertaista ihanuutta. Vaan jos jostain marisen niin siitä, että on niin hämärää koko ajan. Aamulla kompastun pimeässä pihassa jalkoihini ja iltapäiväkin on pimeä kuin yö.
On ollut valtaisan lempeitä ja nauruntyrskähdyksiä täynnä olevia hetkiä.
Katsoin joulun aikaan elokuvia, jotka saivat hyrisemään tyytyväisyydestä ja voisin jatkaa sitä edelleen. Hyrinää. Olen luonut silmukoita toisensa perään ja yhtenä iltana rullailin vyyhdinpuiden ja kerijälaitteiden kanssa yli kilon lankaa, jotka nyt kutsuvat minua puoleensa kuin seireenit konsanaan.
Vaan koska on arki on palattava ruotuun. Ei pitkään nukuttuja aamuja, myöhään valvottuja öitä, aivottomia huumorinkukkasia vielä silloin, kun yö alkaa vaihtua aamuksi.
Aion alkaa taas keräämään aurinkoa. Käännän itsepäisen sitkeästi kasvot kohti taivasta, tuijotan tummina huojuvia kuusia ja koivuja niin kauan kunnes valo pilkahtelee niiden märkinä roikkuvien oksien lomasta.
On ollut valtaisan lempeitä ja nauruntyrskähdyksiä täynnä olevia hetkiä.
Katsoin joulun aikaan elokuvia, jotka saivat hyrisemään tyytyväisyydestä ja voisin jatkaa sitä edelleen. Hyrinää. Olen luonut silmukoita toisensa perään ja yhtenä iltana rullailin vyyhdinpuiden ja kerijälaitteiden kanssa yli kilon lankaa, jotka nyt kutsuvat minua puoleensa kuin seireenit konsanaan.
Vaan koska on arki on palattava ruotuun. Ei pitkään nukuttuja aamuja, myöhään valvottuja öitä, aivottomia huumorinkukkasia vielä silloin, kun yö alkaa vaihtua aamuksi.
Aion alkaa taas keräämään aurinkoa. Käännän itsepäisen sitkeästi kasvot kohti taivasta, tuijotan tummina huojuvia kuusia ja koivuja niin kauan kunnes valo pilkahtelee niiden märkinä roikkuvien oksien lomasta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)