Sohvalla istumisen taito.

Istuin tänään muutaman tunnin Kasvihuoneilmiöllä. Se on yksi suosikkipaikoistani täällä omilla nurkillani. Menin sinne yhdessä armaiden työtovereideni kanssa, koska kotona loppui kaasu ja kahvia oli saatava.
Siinä kahvikupin ääressä ollessani mainitsin jotain sohvalla istumisesta ja jostain käsittämättömästä syystä asia jäi pyörimään pieneen mieleeni koko päiväksi. Siis aivan koko päiväksi!

Tällä päällä ei Syyrian kriisiä tai valtionbudjettia ratkota, mutta sohvalla istumista voin helposti mietiskellä. Se jos mikä on nimittäin asia, mitä tässä remontin ja ainaisen puuhastelun luvatussa valtakunnassa kaipaa. Painaa perä pehmeään penkkiin.
Kaikessa yksinkertaisuudessaan sohva on varmasti yksi jumalten lahjoista ihmisille. Kyllä vain.

Aika moni pitää arkisena asiana mahdollisuutta painaa takalistonsa sohvalle, mutta kerron vaan, että ei se niin ole. Saattaahan siinä istahtaa, mutta että voisi jäädä. Oi niitä aikoja!
Oikeastaan en edes tiedä, miksi istun sohvalla niin vähän. Taidan kuluttaa ne istumishetkeni autonratissa tai ruokapöydän ääressä, joskaan ei nekään hullumpia juttuja ole. Tykkään autoilusta, tykkään myös ruokailusta. Mutta lisäksi on aina tiskiä, pyykkiä, pestäviä pyllyjä, maalattavia lankkuja ja sitä kaikkea sellaista, mitä arjeksi (tai ruuhkavuosiksi) kutsutaan.

Sohvalla istumiseen liittyy hirmuisesti ihania ja rentouttavia asioita. Sohvalla ei kertakaikkiaan kuulu stressata tai ratkoa kovin suuria ongelmia. Ristisanat, sudokut ja haastavat neuleohjeet kyllä sallitaan. Sohvalla saa ryystää teetä, vanua villasukissa, käpertyä peittoon ja tuijottaa sinisenä vilkkuvalta ruudulta aivottomuuksia. Sohvalla on myös ihana halailla ja pussailla. Kertakaikkiaan vaan olla!

Meilläkin on sohva. 50-lukulainen kirppiskaunotar. Ryhdikäs toveri, jossa kelpaa istua vaan ei löhötä. Kertakaikkisen hurmaava yksilö. Lisäksi varastossamme majailee osina kahdeksan vuotta sitten Helsingin kotiin hankittu oranssi suuren suuri, pehmeä ja lämmin syli, löhöilijän unelmasohva. Useat pesut ovat jättäneet siihen jälkensä, mutta toivon kovasti, että sekin löytää vielä paikkansa.

Lisäksi minulla on unelmia sohvista.
Haluaisin puisen sivusta vedettävän, sellaisen jonka voisi kenties kotouttaa keittiöön. Lisäksi tahtoisin myös sellaisen sohvan, joka olisi kuin pesä. Ehkä joku reippaamman värinen (vihreä!), mutta kuitenkin kuin mätäs, johon painaa pehvansa päivän päätteeksi. Ajatella nyt sitä hetkeä. Kaivaa korista neule, saattaa rivi ja toinenkin valmiiksi. Tuijottaa ruutua, antaa sanojen juosta silmissä ja upota tarinoihin, kuunnella, käpertyä peittoon. Vaan istua.

Voi ihme, miten yksinkertaisia asioita ihminen voi kaivata.

*

PS. Kuvat eivät varsinaisesti liity kirjoitukseen. Voisin kuvitella kuitenkin, että kuvataitelija Viljo Hurme rouvineen oli enemmän tuoli- kuin sohvaihminen. Kun taas allekirjoittanut kuuluu siis jälkimmäiseen kategoriaan.
Viljo Hurmeen taitelijakoti Muurlassa on näkemisen arvoinen paikka, poiketkaa ja ihastelkaa miljöötä tuoleineen jos osutte kohdalle sopivaan aikaan.