9. joulukuuta.

Haitula 7 vuotta

Mikä on sinun lempikirja? Hmm. Kaunotar ja Hirviö.
Lempipuuha? Hmm. Leikkiminen, vettä kengässä!
Mikä on sinun aarre? Mun ruusukvartsi.
Lempilaulu? Lintu. Vai se Lintu, se Lintu. Kyllä sä tiiät.
Mikä sinusta tulee isona? Kampaaja.
Kivoin paikka? Hmm. Koti.
Mikä on inhottavinta? Kiusaaminen.
Mikä on mukavinta? Leikkiä kavereitten kanssa kymmenen tikkua laudalla.
Mistä vauvat tulee? Äitin mahasta.
Mitä tykkäät tehdä eniten? Piirtää.
Mikä on inspiraatio? Tavara. Niin kun tuoli, sänky.
Mistä nautit? Uimisesta.

Syntymäpäivätraditio, henkilöhaastattelu, on jälleen suoritettu.

Tämä 7-vuotias on aivan mahtava tapaus. Tunteet täysillä näyttävä energiapakkaus. Paljon isompi kuin elokuussa koulujen alkaessa, mutta myös selvästi matkalla seuraavalle portaalle lapsuuden ihmemaassa.
Maailma on erilainen kuin aiemmin. On tapahtunut niin fyysistä kuin henkistä kasvua. Uuden kokeminen ja oppiminen tuntuu olevan päivien kantava voima. Vaan tuntuu myös, että tämä kasvu on välillä hyvin uuvuttavaa ja seitsenvuotiaan olo on epävarmakin toisinaan.
Päämäärät ovat kuitenkin selkeitä ja niitä kohti hän menee. Jos on sylin aika, sinne pyritään niin kauan kuin se vaatii. Hän kuuntelee ja havannoi ympäristöään koko olemuksellaan.

Tuntuu, että koulupäivän jälkeiset hetket hän viettää keräten energiaa tulevaan, niin ihmeellinen on tämä matka isommaksi koululaiseksi.
Haitulan sanoin: "Nyt sulla äiti oikeesti on kolme koululaista, kun mäkin oon seitsemän."

8. joulukuuta.

 

Itsenäisyyspäivänä tuli lumi. Lauantai saattoi tuntua aavistuksen sunnuntailta ja sitten sunnuntaina oli aamu, jolloin valkeus valaisi maisemaa aamukahdeksan jälkeen, kun  heräilin raitalakanoista. Adventtikynttilöistä sytytettiin toinen ja lasikuisti sai viimeisen lisäeristekerroksensa.

On tulossa synttäriviikko ja remonttiviikko. Toivottavasti myös pakkasviikko, hipsuttelisin hangessa mielelläni uusissa villapieksuissani.

***

Kengät saatu Arctipsilta.

7. joulukuuta.

 

 

 

Vanhemuus on kaikessa raskaudessaan hienointa, mitä minulle on koskaan tapahtunut. Mitä minulle koskaan tulee tapahtumaan.
Valehtelisin jos väittäisin, että en ole koskaan huutava paskapäämutsi (olen hyvin usein, varsinkin jos perheen esiteiniltä kysyttäisiin). Mutta valehtelisin myös jos väittäisin, että noiden huutohetkien äärellä tahtoisin jotain muuta. Silloinkin teen työtä lapsen kasvattajana, en ehkä kovin onnistuneena, mutta parhaimpani yrittävänä kuitenkin.
Valehtelisin eniten jos väittäisin, etten koskaan kaipaa omaa aikaa. Sillä kyllä kaipaan.
Uskon, että melkein jokainen vanhempi kaipaa.

Me saatiin viime viikonloppuna miniloma Timon kanssa. Tavattiin perjantai-iltana työpäivän jälkeen Helsingissä, kirjauduttiin hotelliin ja oltiin vain.
Kierrettiin kaupoissa, käveltiin kaduilla. Pidettiin kiinni käsistä ja annettiin suukkoja punaisissa liikennevaloissa. Oli ihan mahtavaa olla kahdestaan!
Lauantaina aamulla herättiin ilman kelloa. Saatiin pukea rauhassa. Syödä rauhassa, lukea Hesari rauhassa. Kulkea rauhassa kaupungeista parhaimmassa, mennä raitiovaunulla vailla päämäärää.
Illalla oli ihana palata kotiin. Halata jokainen kotona odottava.

On aivan mahtavaa, kun lapsilla on sellainen täti, joka tulee ja tahtoo viettää aikaa lasten kanssa. Antaa mahdollisuuden meille vanhemmille viettää aikaa kahdestaan. Jättää taka-alalle ne tärkeimmistä tärkeimmät roolit, olla hetken vaan sinä ja minä. Timo ja Jonna.

PS. Mikäli joku miettii joululahjaa jollekin lapsiperheelliselle niin väittäisin, että sellainen muutaman tunnin lastenhoitopalvelus otettaisiin melko monessa osoitteessa ilolla vastaan. Leffa, lenkki tai lounas. Mikä tahansa noista on luksusta, kun sen voi tehdä kahdestaan.