7. joulukuuta.

 

 

 

Vanhemuus on kaikessa raskaudessaan hienointa, mitä minulle on koskaan tapahtunut. Mitä minulle koskaan tulee tapahtumaan.
Valehtelisin jos väittäisin, että en ole koskaan huutava paskapäämutsi (olen hyvin usein, varsinkin jos perheen esiteiniltä kysyttäisiin). Mutta valehtelisin myös jos väittäisin, että noiden huutohetkien äärellä tahtoisin jotain muuta. Silloinkin teen työtä lapsen kasvattajana, en ehkä kovin onnistuneena, mutta parhaimpani yrittävänä kuitenkin.
Valehtelisin eniten jos väittäisin, etten koskaan kaipaa omaa aikaa. Sillä kyllä kaipaan.
Uskon, että melkein jokainen vanhempi kaipaa.

Me saatiin viime viikonloppuna miniloma Timon kanssa. Tavattiin perjantai-iltana työpäivän jälkeen Helsingissä, kirjauduttiin hotelliin ja oltiin vain.
Kierrettiin kaupoissa, käveltiin kaduilla. Pidettiin kiinni käsistä ja annettiin suukkoja punaisissa liikennevaloissa. Oli ihan mahtavaa olla kahdestaan!
Lauantaina aamulla herättiin ilman kelloa. Saatiin pukea rauhassa. Syödä rauhassa, lukea Hesari rauhassa. Kulkea rauhassa kaupungeista parhaimmassa, mennä raitiovaunulla vailla päämäärää.
Illalla oli ihana palata kotiin. Halata jokainen kotona odottava.

On aivan mahtavaa, kun lapsilla on sellainen täti, joka tulee ja tahtoo viettää aikaa lasten kanssa. Antaa mahdollisuuden meille vanhemmille viettää aikaa kahdestaan. Jättää taka-alalle ne tärkeimmistä tärkeimmät roolit, olla hetken vaan sinä ja minä. Timo ja Jonna.

PS. Mikäli joku miettii joululahjaa jollekin lapsiperheelliselle niin väittäisin, että sellainen muutaman tunnin lastenhoitopalvelus otettaisiin melko monessa osoitteessa ilolla vastaan. Leffa, lenkki tai lounas. Mikä tahansa noista on luksusta, kun sen voi tehdä kahdestaan.