22. joulukuuta.

Minun mielestä elämä on monesti ihan niin kuin räsymatto. Täynnä erivärisiä, muistamisen arvoisia hetkiä.

Tänään aamu oli pehmeän utuinen. En oikein osaa määritellä väriä, mutta jotain sellaista pehmeää. Pumpulista vaaleanpunaista, liilaa ja lämpimän harmaata. Sain nukkua pitkään. 

Aamu oli leppoisa, niin minä sen haluan muistaa. Sellaisena lämpimänä maitokahvinvärisenä ja joulunpunaisena, kun tiptap soi. Tytöt laittoivat barbileikit pystyyn ja me tehtiin retki omaan metsään sahojen ja oksasaksien kanssa. Tummaa vihreää, mutta pohjavärinä myös lämmintä keltaista. 

Tartuin siellä metsässä Timoa kyynertaipeesta ja pyysin pysähtymään kanssani. On se nimittäin ihan uskomattoman hienoa, että on tuollainen oma puolenhehtaarin metsä. Siellä tassutteli sellainen pieni metsämöttiäinenkin vaaleansinisessä haalarissa ja kumisaappaissaan. Keräsi maasta kepin mukaan ja kantoi sitä tiukasti kädessään rutistaen. 

Timo kiipesi kuuseen. Sahasi sieltä sellaisen käpyisen latvan ja yhdessä kannettiin se tuohon ulko-oven viereen odottamaan huomista. Siitä sitten sisään. 

Elo tuntuu tällä hetkellä just semmoiselta kuin kuuluu, oikeassa tahdissa kulkevalta. Sellaiselta, että hetkillä on todellakin tarkoituksensa. Maton raidoilla paikkansa.