Onko metsässä jo kevät?

"Äiti, onko metsässä jo kevät?
Voinko olla äiti sinun oma metsäperhonen, joka lentää näin ja näin?
Äiti, kohta näiden kuusten oksien päihin kasvaa niitä vihreitä, joita voi syödä."
"…"
"Äiti, onhan metsä sinustakin kiva ja kiltti. Minusta on.
Äiti, minä aion peitellä tämän kävyn sammaleella niin kuin minut peitellään illalla ennen kuin käyn nukkumaan."
"…"
"Äiti, minä olen sinun oma pikkuaurinko ja tuo taivaalla oleva on meidän kaikkien."

"Äiti, miksi sinä et sano mitään?"
"En minä ehdi, sinulla on niin paljon asiaa."
"Niin. Mut nyt aion kyllä katsoa vähä noita kuusten latvoja ja kuunnella tuulta."
"Ihana ajatus."
"Äiti. Minä ehkä just kuulin jonkun pikkueläimen äänen. Se taisi olla punainen pörröhäntäorava! Kato äiti! Kissatkin tulee metsään meidän kanssa!"

Neljävuotiaalla on koko ajan asiaa. Aamusta iltamyöhään. Milloin hän ei puhua pulpata hän laulaa. Laulaa laulamistaan. Joskus pyydän, että olisitko hetken hiljaa. Sitten hän on hiljaa, hetken. Jatkaakseen sitten siitä mihin äsken jäi.

Vaan tuo äiti, se on sana, joka ei menetä loistoaan ikinä. Saati tuo lapsen suhtautuminen ympäröivään maailmaan.