Pullavan amman päivän ajatukset:

Kevään lämpimin päivä oli siellä missä moottoritie humisee taustalla ja meri välkkyy puiden takaa. Sinä päivänä vihreän talon portailla istui eräskin pikkupoika pullavarvas nakertamassa ruispalaansa ja ihmettelemässä tiilien päällä tallaavia muurahaisia.

Viikossa tapahtui ihmeitä. Pienet sipulikukat työnsivät itsensä maasta läpi ja puiden oksat muuttivat väriään haaleasta keväänpunasta vihertävään. Auringossa koivut saivat silmut.

Eilen oli kylmää. Tuuli vihmoi paljaat käsivarret kananlihalle ja ilta oli itkuinen. Yöllä pakkanen veti maan kuuraan.

Tänään päivällä oli lämmin taas, vaan ei niin kuuma kuin toissapäivänä. Makasin mustissa farkuissa ja nahkatakissani kotipihan nurmilämpäreellä, kun pienin nukkui. Käänsin kasvot aurinkoon ja unohdin turvonneet silmänaluset (allergiaa nähkääs), kaksoisleuan ja mahamakkarat. Sillä kyllä niitäkin miettii toisinaan ihan väkisin. Vaikka ne miten ovatkin suuremmassa mittakaavassa aika mitättömiä asioita.

Sitten mietin taas.
Hiusten mahdollista värjäämistä, niitä mahamakkaroita ja varsinkin  tuota pullavan pehmeää leukanahkaa. Sitten, uninen pieni ihminen parkaisi vaatien syliä.

Siinä me sitten köllittiin, vihreällä nurmilämpäreellä, auringon grillattavana. Nostin polvet koukkuun ja pieni makasi mahallaan mahaani vasten. Silitin pullavarpaan selkää.
Hän sanoi uniäänellään: "Amma." (Se tarkoittaa äitiä ahmankielellä.)
Ja sitten: "Puppu." (Se puolestaan tarkoittaa tuttia ahmankielellä.)
Siinä silmänräpäyksessä, kun nämä pikkupoika pullavarpaan sanat oli lausuttu, pullava amma päätti unohtaa pullavan pehmoiset ajatukset, kaiken maailman pullahtelevista päähänpinttymistä. Ahmalle Amma on Amma pullavana tai ilman. Ja todellakin se on kaikista parasta. Mutta puppu myös.

Ja kun ilta koitti, Rauhanmantereen keittiössä leivottiin isoimman lapsen ansiosta pullaa. Se on ollut viime aikoina torstai-iltojen traditio. Siinä käytiin kevyttä sanasotaa ja mielipiteiden vaihtoa eräiden osalta, että miten korvapuustit oikeasti pitää tehdä kunnes tämä amma totesi, että kenties sillä ei ole kovinkaan suurta väliä. Noin niin kuin suuremmassa mittakaavassa. Pulla on pulla ja korvapuusti korvapuusti, miten ikinä sitä sitten tekeekin.
(Mutta kyllä se niin oli, että tytär teki korvapuustin niin kuin oikeasti kuuluukin ja isimies oli ihan jossain omissa kuvitelmissa asian suhteen.)

Mutta hieno taitohan se on. Tuo pullanpyörittäminen, taikinan vaivaaminen ja korvapuustien leipominen. Kun taas tuo pullavien asioiden päässään vaivaaminen on kertakaikkisesti turhista turhinta.