Pieni ruokakaupparutiini.

Lehtihyllyllä tänään, ei mitään mielenkiintoista. Luin uutiset puhelimella ja olen kuullut radiosta ne samat jo neljästi tai viidestä päivän aikana. Lapsi haluaisi Prinsessa-lehden, en osta.
Tumman violetit neilikat näyttävät mustassa muoviämpärissäkin ihastuttavalta, kävelen kuitenkin banaanien luo. Ei ole luomua, ei liioin reilua kauppaa, mutta banaaneja on kuitenkin saatava.
Illalla makaroonilaatikon kanssa raastetaan porkkanoita, niitäkin siis. En jaksa raahata isoa säkkiä, ostan vain kilon. Kotona lasken sen pöytään ja tajuan, ettei se riitä mihinkään. Porkkanaraastetta menee aina kamalasti. Laitan miehelle tekstiviestin, että jos viitsit niin tuo lisää.
Hedelmiä ei tarvita muita. Kotiin jäi kuivakoita appelsiineja (niitä ei siis enää kannata hankkia), avokado ja omenoitakin ehkä. Leipää leivottiin eilen ja Ikean näkkäriäkin on. Ensimmäinen käytävä alkaa olla lopuillaan. Lapsen tekisi mieli tökkiä lihamatoja täynnä olevaa pakettia sormellaan siinä broilereiden vieressä, kiellän tökkimästä ja korjaan lihamatojen olevan jauhelihaa.
Lapsi valistaa minua kertomalla, miten kerhossa joidenkin lasten leipien välissä on kinkkua ja joidenkin lempiruoka on lihapullat. Hänestä pullat joissa on voisilmä päällä on parempia. Eipä kyllä muista taida tietääkään. Minä muistelen mummon jauhelihapullakastiketta, mutta oksuhan sitä lentäisi jos lihaa enää koittaisi syödä, on tullut oltua niin kauan ilman. Mutta ei ole kyllä enää toivoa niistä mummon lihapullistakaan.

Vasen. Vasen. Komennan lasta, että älä nyt hyvänen aika jyrää niillä pikkukärryillä kaikkia muita ostoksilla olevia.
Ärsyttää olla kieltämässä koko ajan. Ärsyttää olla se joka kieltää koko ajan. Varmaan jonkun mamman silmät on nytkin selässäni ja siinä se pienessä mielessään ihmettelee, millainen ihmisraunio se tuossa naputtaa kupeidensa siemenelle koko ajan. Mutta ei kai nyt mikään ihmisraunio sentään, vähän väsynyt suurperheen äiti vain. Olen täydentämässä kaappien sisältöä tässä siunatussa asiakasomistajien omistamassa pikkukaupassa, josta saa kaiken mitä tarvitsee, mutta ei mitään erikoista tai ihmeellistä. Pestoa sentään.

Ei tarvita jauhoja, myslejä, pastaa eikä muroja. Säilykkeitäkään ei ollenkaan. Mutta mustapippuria kyllä.   Eilinen linssikeitto jäi vajaaksi ilman sitä, mutta ei sitä nyt asioikseen kauppaan autolla pippuria lähdetä sentään hakemaan. Vaikka ehkä olisi kannattanut. (Tässä kirjoittaessani muistan, että oliiviöljy olisi ollut siinä mausteiden vieressä. Jäi ostamatta. Lisätään siihen tekstiviestilistaan sitten.) 180 asteen käännös takaisin päin ja kevyttä hampaiden kiristelyä yhä kiukkuilevan lapsen kanssa.

Juustohyllyllä pääkallellaan tuumailua, vaan ei. Ei mitään tarvita. Ei liion voita, ei tuoremehua.
Mutta tuolta seuraavasta hyllyvälistä kissoille evästä, hiuslakkakin on lopussa. En kyllä osta sitä täältä. Kiskurihinta ja olisipa kiva tietää saisiko sitäkin jostain ekomestasta. Vaikka koska sitä sellaiseen ehtii. On sitä kyllä ne nettikaupat kyllä. Ehkä lisään sen hiuslakankin tekstiviestilistaan…

Maitoa näkyy olevan hyllyssä, mutta luomumunia ei. Ei niitä kyllä tarvitakaan. Eikä jugurttiakaan. Ei mehua, ei pakasteita.
Jäätelöaltaan kohdalla alkaa hymyilyttää. Pienin on oppinut synttäreiden jälkihumussa sanomaan jäätelöä. Se kuullostaa sellaista jätssshiki-hiki-hiki-hikiki -henkiseltä huokailulta. Mutta ei siinä, onhan se jäätelö kyllä melkoista herkkua. Varsinkin kesällä ja sellaisena päivänä, kun ei miljoonannen kerran ole luvannut itselleen, että nyt se sokerimössöjen puputtaminen saa loppua. Tämä on melkein sellainen päivä. Söin kyllä aamulla pullan.

Kassojen vieressä tuijotan ajatuksissani aavistuksen liian pitkään henkilöä kenestä tulee mieleen Göstä Sundqvistin laulut. Hän varmaan ostaa tupakkaa ja kaljaa. Minä muistan tulitikut, joita etsin eilen kissojen ja koirien kanssa kotona, kun halusin sytyttää ruokapöydän kynttilän. Nappaan laatikollisen ja ihmettelen, miksi kummassa siihen purkin kanteen on pitänyt painaa niin saamarin rumia kuvia. Tulitikut tulitikkuina, eläinkuvat eläinkuvina.

Lapsi kantaa ruukkunarsissin kainalossaan liukuhihnalle. Antaa mennä vaan. Bonuskortin vilautus ja loppusumma kassaan.
Tekee jälleen mieli sushia, mutta eihän täältä saa sushiriisiä. Tarjolla olisi kyllä kalapuikkoja, hernekeittoa ja sitruunaakin. Joskus niitäkin tekee mieli, mutta ei tänään.
Se mies, jota tuijotin liian kauan kaivaa verkkareidensa taskusta lompakkonsa ja maksaa ostoksensa. Kaljaa ja tupakkaa. Ehkä nämä mustapippurit ja banaanit on kuitenkin parempi. Ainakin minulle.

Kaappaan ostokset kainaloon. Kysyn veikö lapsi kärryn paikalleen. Vei hän.
Ulkona vihmoo kevään ensimmäiset vesisateet, puhelinlangalla istuu yksinäinen varis. Pakkaan lapset autoon, istuimiin ja vöihin. Istun siinä vielä hetken ennen kuin käynnistän kulkupelini, tuijotan tasaisena virtana kaupasta tallaavaa lounaskansaa. Takapenkillä kilkatetaan aamupäivän kuulumisia. Väistämättä alkaa väsyneenkin äiti-ihminsen suupieli vähän kääntyä hymyyn. Ei tässä asiat hullummin taidakaan olla.

"Laulettaisko vaikka vähän yhdessä?"
"Joo, mulla onkin yks ihan uus laulu. Se menee näin…"