Ei huomattavaa satoa pähkinäpuussa.

Olen virkannut. Haitula ja Aurinko saivat Kerän maanantaisen virkkauskurssin tiimoilta kaulukset. Aurinko kutsuu kesäkoruksi. Haitula valitsi omaansa itse värin, Aurinko napin. Se on kuin helmi. Uskoisin sen olevan Tyyne-mummolta peräisin. Virkkasin kauluksen itsellenikin, se on puuterinvärinen ja vielä napiton. Laitan mustan, yksinkertaisen. Ehkä kuvaan senkin sitten ja näytän.

Haluan ottaa kaiken irti näistä viimeisistä lomapäivistä. Haluan rypeä mahdollisuudessani tehdä tai olla tekemättä.
Kaikista eniten haluan olla näiden pienten kanssa, seurailla. Katsella leikkejä tekemättä siitä numeroa, pestä pikkuautoja pienimmäisen kanssa ja kuunnella, kuinka hän kuiskaa uudet sanat ensin hiljaa itsekseen ennen kuin lausuu ne muille ääneen.
Ehdottaa, minkä värisen hevosen voisi seuraavaksi värittää. Ottaa syliin kiirettä.
Kaataa pussista herneitä tarjolle ja laittaa kannuun mehua jääpaloilla. Pestä mattoja mäntysuovalla, juuriharjalla hangaten, painepesurilla huuhdellen.
Tahdon mennä monta kertaa uimarantaan, olla veden syleilyssä lapsi sylissäni. Kikattaa vesiroiskeille, hassuille sukelluksille ja vesipompuille. Rohkaista kokeilemaan, miltä kelluminen tuntuu.

Ajatukseni tuntuvat jumittavan totaalisesti paikallaan, kiertävät ympyrää etsien jotain uutta. Koitan kurkistella syvemmälle, nähdäkseni jotain, mutta ei siellä tunnu olevan nyt aavistuksia ja ajatelmia kummempia. Kyllä ne sieltä vielä tulee.
Tällä hetkellä tuntuu, että olen onnellisen yksinkertainen, pieneen tyytyväinen.
En lienee ollut siinä jonossa, missä kunnianhimoa jaettiin. Jäin hymysuisena vilkkusilmänä sinne, missä lastattiin sylikaupalla haaveita, mahdollisuudesta iloita muiden onnistumisista ja intoa kokeilla toisinaan niitä omia siipiäkin.