1369 km.

 

Istuin pari viikkoa sitten auton rattiin kotipihassa katraani kanssa. Pudotin koirat hoitoon, Timon lentokentälle ja jatkoin niin kauan kunnes oltiin perillä. Kahvi ja päämäärän odottaminen sai jaksamaan. Pienin oppi menomatkalla tunnistamaan rekkamerkkejä toisistaan. Kania, Miisu ja Sisu. Se jos mikä on hieno ja tärkeä taito pojalle, joka ajaa illalla viimeisenä pikkuautot parkkiin ja jatkaa aamulla siitä, mihin illalla jäi.
Jos pienin on automies niin joku nappula, joka saa pitämään autoilusta, on painunut myös omalla kohdallani pohjaan. En pidä autourheilusta, en kovasta vauhdista, vaan siitä tunteesta, mikä herää, kun istuu rattiin. Painaa kytkimen pohjaan ja valitsee vaihteen. Realiteetteja sen enempää ajattelematta maailma on juuri siinä hetkessä täysin auki.
En välitä pitkistä suorista leveistä teistä vaan pikemminkin niistä pienemmistä, kapeammista ja hitaammista. Matkalla oleminen tuntuu mukavalta.
On mahtava tunne tarkistuttaa turvavyöt, laittaa Spotifystä mahtipontista autoilumusiikkia soimaan, laulaa täysiä mukana ja katsoa peilistä, kun takapenkkiläiset laulaa, soittaa ilmakitaraa ja rumpuja täysillä.

Neljää päivää myöhemmin palasin keskiyön jälkeen kotiin ja auton mittari näytti ajettuja kilometrejä olleen 1369. Ensimmäistä kertaa tein tälläisen matkan kaikkien lasten kanssa keskenään. Selvisin ja tykkäsinkin siitä. Joku saattaa pitää hulluna, mutta pitäkööt. En voi tarjota ulkomaan reissuja, mutta kotimaassakin on nähtävää.

Lapset muistavat yhä sen kesän, kun juhannuksen jälkeen ajettiinkin suorimman reitin sijaan Savonlinnaan, Punkaharjulle, Imatran Rossoon pitsalle ja vielä illansuussa Vaalimaalle laskemaan rajan yli meneviä rekkoja. Niitä oli yli 200.
Tämä matka muistetaan varmasti myös. Isi lähti työmatkalle ja ennen kuin me oltiin perillä oli hän lentänyt lentokoneella toiseen maahan. Imatran McDonaldsiltä haettiin ranskanperunoita ja juomaa. Äiti ei meinannut muistaa tankata autoa ja paniikissa hän pysähtyi kysymään mistä seuraava Teboil tai Neste löytyy (tapojensa orja katsokaas tuo rouva). Isomahainen hymyilevä mies auttoi rouvaa hädässä. "Minnekäs suuntaan se rouva  on menossa. Jaa, että Joensuuhun. Et sinä kyllä Kitteelle sillä polttoainemäärällä piäse ja Kesälahellekin on kolomekymmentä kilometriä. Parempi on tankata tuossa Seolla, kyllä siellä kortillakin voe maksoo, kun pyhänä männöö jo neljältä kiinni."
Tällä reissulla rakennettiin myös ystävyyssuhteita, puhuttiin äitiydestä ja mietittiin, miksi kivoja värityskirjoja on niin vaikea löytää.
Isoin lapsista sai suukon kauriilta.

Luulen, että kun ajoin viimeisiä satoja kilometrejä kotiin, sateen piiskaamalla iltaöisellä tiellä, risteili päässäni yhtä monta ajatusta. Ei sellaisia joilla ratkaistaan Lähi-idän kriisiä saati muitakaan vastaavia, vaan sellaisia kevyitä oivalluksia omasta elämästä.
Oivallus vaikka siitä, että kun on täyttämässä kolmekymmentä ihan kohta olisi syytä ajaa uudelleenkin sinne Joensuuhun, käydä festareilla kuuntelemassa J. Karjalaista ja toivoa, että hän laulaisi Doris, Doris, sä veit mun sydämeni. Koska se laulu soi silloin autoradiossa, kun minä itse olin pieni. Isillä oli kultainen Datsun ja minä siellä takapenkillä.
Toyotan takapenkillä nukuttiin, luettiin viimeistä Harry Potteria ja roikuttiin puhelimella netissä. Kengänpohjaan oli liiskaantunut matkaevääksi haettuja ranskanperunoita ja Coca Colan kuplat virkistivät ajajan mielen.

Välillä on käytävä kaukana nähdäkseen lähelle.