On ollut hieno, mutta myös melko raskas puolitoistavuotinen. Varmaan tämä on kaikessa yksinkertaisuudessaan vaan sitä ruuhkavuosien kulta-aikaa, mitä allekirjoittanut elää parhaillaan ja se lienee selittää paljon. Viisi lasta, remontoitava talo, 24 tuntia vuorokaudessa. Aikamoinen yhtälö heti, kun itsekin alkaa katsoa sitä normaalista poikkeavammasta vinkkelistä.
Aikamoinen yhtälö. Kuitenkin sellainen josta selviää, kun vaan muistaa muutaman jutun. Voi olla väsynyt, voi levätä. Voi olla itselleen armollinen ja nauttia siitä, mitä jo on saavuttanut. Voi poiketa normista lapsiluvun suhteen ja olla valtavan kiitollinen siitä, että löysi unelmien pesän perheelleen.
Ahma on ollut koko pienen ikänsä sellainen poskista puristeltava mussukka, jota aina ohikulkiessaan tekee mieli rutistaa ja pussata. Hän on syönyt ja nukkunut pääsääntöisesti hyvin aina. Vajaaseen puoleen vuoteen saakka hän söi rintamaitoa, sitten mössöjä ja sormiruokaa sekaisin. Vuoden iän tuntumassa sitten ihan sitä samaa evästä kuin koko muukin porukka ja muutaman kertaan päivään rintamaitoa myös.
Ja yhä vain, ennen nukkumaanmenoa illlalla maitobaari aukeaa. Tämä yhä jatkuva imetys on sellainen asia, jota mietin varmaan melkein päivittäin. Tänään ajattelen, että ok, jatkan tätä yhä vaan. Seuraavana päivänä uhkaan laittaa meijerinovet salpaan ikuisiksi ajoiksi. Ja sitten taas, raotan ovea varovasti...
Jo silloin, kun vauva potki mahanahkan toisella puolella oli selvää, että tämä taimi jää viimeiseksi lajiaan. Raskausaikaa peilasi koko ajan sellainen viimeisen kerran meininki, positiivisella sävyllä ja toisinaan onnellisilla huokauksilla kera silmien pyörityksen, että onneksi tämä on vikakerta!
Kaikki meni hyvin raskausaikana, olo oli kuin maitovalaalla konsanaan, painoa tuli 30 kiloa ja olo oli hyvin muhkea niin kuin asiaan taitaa kuulua.
Synnytys meni hyvin sekin, mutta ikävä sitäkään hommaa ei kyllä tule. Tätä nykyä tuntuu käsittämättömältä se ajatus, että joku oikeasti haluaa synnyttää. Minä en enää. En ollenkaan. Viisi hyvää kertaa riitti rasteiksi äitiyteni ansioluetteloon.
Vauvan kanssa elo on ollut ihanaa (sillä Ahma on mun vauva aina vaan). Ahman ensimmäisiä kuukausia rytmitti armoton remontointi, muuttohulinat ja silloin parivuotiaan isosiskon järisyttävät uhmakohtaukset. Ahma kasvoi hyvin, nukkui ja söi. Oli aika onnellista, sellaista että illalla nukkumaan mennessä vaan nukahti. Tiesi tehneensä päivällä.
Viime talvi oli sävyltään vähän harmaa. Päällimmäisenä mieleen jäi seuraavat.
Remontti junnasi. Joulukuussa Aurinko sairastui pahaan keuhkokuumeeseen ja jouduttiin sairaalaan. Joulunpyhinä stressini kai laukesi ja T kiikutti minut päivystykseen, jumiutuneet hartiat sai aikaan niin järisyttävän päänsäryn, että en pysynyt pystyssä ja olo oli kuin nuijitulla. Lääkäri antoi lihasrelaksantteja ja kipulääkettä. Kevään kävin hierojalla parin viikon välein ja päänsäryt pysyi poissa. Ahma puolestaan alkoi sairastella korvatulehduksia. Nenä valui, ruoka ei maistunut, yöt olivat kovin katkonaisia. En halunnut syöttää antibiootteja. Korvalääkäri suositteli toisen todetun tulehduksen jälkeen korvien putkitusta. Perutettu aika tuli seuraavalle päivälle ja pienen elo helpottui.
Sitten tulikin kevät ja kesä. Onneksi. Minä olin ensimmäisen lomakuukauden autuaan onnellinen kaikista niistä aamuista, kun ei tarvinnut mennä minnekään. Nautin näistä viidestä, siinä kaikki. Siinä ihan kaikki.
Viimeisen puolentoista vuoden aikana on täytynyt opetella olemaan armollisempi itselleen. Kaikista tärkeimmät täällä on nuo viisi pienintä. Oma paskaolo heijastuu lapsiin samantien. Vaan niin myös hyväolo, se ennen kaikkea!
Välillä on hyviä päiviä, välillä älyttömän hyviä, välillä sellaisia kun tekisi mieli aamuseitsemältä kömpiä takaisin peiton alle, vetää peitto korviin ja maata siellä koko päivä (jotkut viisaat kutsuvat näitä päiviä myös nimellä PMS-oireet).
Muutama ihminen on viime aikoina jutellessamme sanonut minulle, että he ovat ihmetelleet, miten me jaksetaan tätä kaikkea. Että kuulema vaikutetaan joltain yli-ihmisiltä tämän revohkan keskellä. Minä olen tuijottanut näiden lauseiden jälkeen tyyppejä haavi auki, sanoen sitten sanasen.
Ei me olla yli-ihmisiä. Me väsytään kanssa. Me maataan aika monena päivänä koomassa sohvalla läjässä ja tehdään vaan se mikä on ihan pakko. Meillä on likaiset lattiat, viikkaamattomien pyykkien vuoret ja eilinen puurokattila tiskialtaassa. Mutta silti meillä on kaikki hyvin. Oikein hyvin.
Oih, hienosti osasit kiteyttää äitiyden onnen! Pienet lapset ja remontin keskellä eläminen ovat kyllä melkoinen pinnan venyttäjä. Mutta kun näkee ne pienet askelet, millä unelmakodin remppa etenee, varmaankin jaksaa paremmin!
VastaaPoistaÄitiyden ansioluettelo muuten kuulostaa hyvältä! Siihen voisin minäkin saada jotain merkintöjä, vaikka se perus-CV on jotenkin tynkä viimeisen reilun kymmenen vuoden ajalta...
Kuulostaa niin tutulta arki teillä :)! Paljon, kuin meillä. Meillä vain pari lasta enemmän ja remonttia vähemmän ;). On pakko oppia lepäämään ja myös vain olemaan välillä, että selviää arjesta vaatimuksineen 24/7/365... Ja välillä pitää mennä lenkille yksin, ottaa etäisyyttä, että näkee ne hyvät huonojen seasta. Ja välillä pitää mennä jonnekin ihan kahden oman kullan kanssa...
VastaaPoistaKiteytit kyllä niin, että kahden viimeisen kappaleen kohdalla tuli tippa linssiin. Kiitos :)
VastaaPoistaIhana kirjoitus! Samaistun kaikkeen, tosin mulla "vain" kolme lasta. Olisin halunnut lisää, elämä heitti eteen sairauden. Mutta meilläkin on kaikki silti hyvin, tässä ja nyt. Likaiset lattiat löytyy täältä, pölyiset nurkat ja yleensä kamala kasa pyykkiä. (Pesin juuri 7 koneellista putkeen...)
VastaaPoistaOlen kanssa oppinut olemaan, hyväksymään sotkua ja tekemään vähemmän.
Ihana teksti kokonaisuudessaan! Kunpa aina muistaisi sen, että lapset ovat pieniä vain hetken ja he todella vaistoavat äidin mielenlaadun. Meillä lapset ovat jo aikuistuneet, tosin nuorimmat asuvat vielä kotona, mutta hyvin sen muistaa millaista elämä oli pienten kanssa. Itsekin halusin aina äidiksi ja leikin nukeilla tosi isoksi tytöksi saakka. Kun nukenvaunut tulivat pieniksi, sain tuttavilta vanhat vauvan vaunut, joissa lykkäsin nukkea. Omia lapsia tuli kolme, joista nuorimmat ovat kaksoset. Halusin aina kolme lasta, mutta en keskimmäistä ja toiveeni kuultiin jossain....väsymystä, korvatulehduksia ja uhmaa riitti. Lopulta itsekin masennuin, mutta siitäkin selvisi, kun oppi tuon tärkeimmän. Kotia ei tarvitse pitää koko ajan tiptop ja levätä pitää!
VastaaPoistakaunis kirjoitus ja ihana lyhtyjuhla tuolla alempana:-)
VastaaPoistaei vitsi sä oot kirjoittanut tän kuin tilauksesta sillä painin arjen huolien alla ja juuri pohdin kuinka mun pitää olla itselleni armeliaampi ja tehdä ehkä uusia valintoja hyvinvoinnin eteen...joskus työelämä yllättää raadollisuudellaan. ja pms-oireet siihen soppaan mukaan, niin tuloksena on mustanpuhuvaa blogitekstiä...mutta kun luin tän...tuli olo että kyllä se siitää...kiitos <3
VastaaPoistaKiitos kun raotit enemmän. Jokaisella se elämä on itsensä näköistä, voi tietenkin verrata muihin, ja saada vertaistukea, mutta siltikin meille jokaiselle tulee omanlaisensa tie. Esim. joku voi kahden lapsen kanssa olla aivan puhkikulunut, joillakin taas voi olla 8 tervettä lasta juurikaan muuta kuin ne vuosittaiset neuvolakäynnit ja muuten sitä ympäripyöreää arkea.
VastaaPoistaMeillä myös viisi lasta. On niin, että joskus voi olla päivän ihanin hetki se, kun lapset nukkuu ja talo hiljenee ja minulla alkaa piiiitkä nautinnollinen iltapala, lukemisineen, tekemisineen tai vain olemisineen. Päivän paras hetki voi olla myös se, kun kuulen pienimmän tulevan avojaloin sängystä syliin ja kietoo kädet kaulaan, Siinä väistyy marraskuunkin mustuus ja aurinko on läsnä.
Paljon hyviä hetkiä sinne remontin keskelle, maalaiselämästä , lapsista , toisistanne ja itsestänne nauttien.
ps. mullakaan ei ole synnytystä ikävä, mutta ikävä sitä maailman onnellisinta tunnetta kun se lämmin, rakas ihme on siinä sylissä ja kipu on takana. Sitä on kova ikävä. Toivossa on hyvä elää, terveisin K
Jonna! Olen hiljaisesti taustalla seurannut blogiasi viimeiset... en nyt muista montako vuotta..mutta vuotta! Olen yhden kerran aikaisemmin kommentoinut blogiasi, muistaakseni liittyen turkislakkien - nahkakenkien käyttöön. ;-) Nyt kommentoin toisen kerran: Itse olen puoli vuotiaan tuore äiti ja karjatilan emäntä - kiitos, Jonna, tuhannesti tästä tekstistä!
VastaaPoistaKirjoitat niin kauniisti, on vaikeaa asettua äidin saappaisiin kun itsellä ei ole lapsia, mutta voisin kuvitella, että haluaisin sen tuntuvan juurikin tuolta. Hyvä että elo tuntuu kevyemmältä jo.
VastaaPoistaIhan mahtava teksti, mun aamukahvin ja työaamun pelastus <3
VastaaPoistaSiis niiin ihana teksti!! Minulle tuli vain yksi lapsi ja nautin joka hetkestä hänen kanssaan, vaikka tietysti elämään mahtuu aina myös suruja ja huolia.
VastaaPoistaIhanaa kun olet noin positiivinen ja nautit lapsistasi. Siunausta elämääsi!!!
Satunnainen lukija