2. joulukuuta. Äitiyden säännöt minulta minulle.

Viime päivinä olen saanut kovin konkreettisia muistutuksia siitä, miksi niin pidän lasten seurasta.  Hetkeen tarttuminen, pienestä iloitseminen ja muista välittäminen ovat lapselle luontaisia tapoja olla. Minua on myös valistamatta ja julistamatta muistuteltu, miksi lasten täytyisi saada olla sellaisten ihmisten seurassa, jotka arvostavat heitä. 

Miten näyttää lapselle välittäminen? 

Vanhemmuus on päättymätön tarina, iäti jatkuva oppitunti ja lahjoista suurin. Mikään mainituista ei ole itsestäänselvyys. Välillä pitää muistutella, kovastikin. Kun perheen lapset ovat iltään kahden ja kolmentoista välillä ovat heidän tarpeet kovin erilaiset. Kuitenkin lopulta muutama riittää. Rakasta ja arvosta lienee tärkeimpiä.

Tämän työn äärellä tunnen hyvin usein itseni riittämättömäksi ja toivon, että osaisin toimia niin kuin ideaalitilanteessa toimisin:

1. Jaksaisin iloita. 

Ilo elävöittää.

2. Opettelisin uutta.

Lapsen on hyvä huomata, että aikuinenkin tarvitsee harjoitusta uusien asioiden äärellä. Että se todellakin on niin, että kukaan ei ole seppä syntyessään.

3. Näyttäisin rohkeasti tunteeni.

Hymyt ovat arkipäivää, mutta lapsi ei mene rikki, vaikkä hän näkisi aikuisen kyyneleetkin. Kyynelille on syynsä ja syyn voi selittää niin, että lapsikin sen ymmärtää. Itse itken ilosta, joskus surusta ja toisinaan kivusta. 

Migreenikohtauksen jyrätessä yli on pakko luottaa siihen, että ympärillä pyörivä lapsi ymmärtää ja luottaa sanoihini, tämä menee pian ohi. Viimeksi tänään hoin ääneen, kipuillessani kippurassa kylpyhuoneen lattialla, edellä mainittuja. Siinä todistelee itselleen ja lapsille jotain. Ja meneehän se onneksi ohi, vaan aikaa se vie.

4. Muistaisin kasvukaudet, rohkaisin vaikeissakin hetkissä.

Alle kouluikäinen vasta opettelee, havannoi ympäristöään ja tekee isomman mukana. Miten kouluikäinen alkaa kerätä tiedollisia rakennuspalikoita elämään ja kuinka vielä isompia rakentaa ehjää kokonaisuutta kaikesta aiemmin oppimastaan, kunnes kasvaa aikuiseksi.

5. Pyrkisin kiertämään ne kovat kaksi, e:n ja i:n.

Asiat, kun voi sanoa niin monella tavalla.

6. Sietäisin paremmin omaa keskeneräisyyttäni ja epätäydellisyyttäni.

En vertaisi itseäni muihin. En asettaisi itseäni väkisin muotteihin, joita pidetään helposti ainoina totuuksina yhteiskunnassamme. Olisin ennakkoluulottomasti, rohkeasti ja ylpeästi tässä työssä, jonka olen valinnut elämäntehtäväkseni, ilman mitään koulutuksia, kokeita ja arvosanoja. 

7. Muistaisin, että epäonnistumisistakin oppii. Kukaan ei ole täydellinen.

8. Pysähtyisin. Antaisin läheisyyttä.

9. Keskustelisin ja lukisin. Hankisin helpommin ns. vertaistukea muilta samassa roolissa olevilta. 

Näitä kohtia saisi helposti koottua lisää ja lisää. Mitä enemmän näitä teemoja päässään pyörittelee, sitä enemmän ajatuksia se herättää. Joka päivä tulee mieleen, joku uusi. 

Kaikista tärkeimpänä ohjenuorana pitäisin kuitenkin viimeisintä kirjaamaani:

10. Muistaisin maalaisjärjen, asiassa kuin asiassa.