Ai lähtikö lapasesta?

Kyllä! Niin siinä monesti käy, kun joku kiva juttu kolahtaa kuin metrinen halko. Tässä viimeisin hurahdus. Säilöminen. Jotenkin se tarvitsi vain sellaisen pienen potkaisun tuonne persuuksille, että alkoi tapahtumaan, mutta sitten kun alkoi niin ei loppua näy.
Oikein harmitti tuossa männäpäivänä, että kaapissa ei ollut laisinkaan hillosokeria. Olisi niin hillotuttanut. Jonkin sortin periaatepäätös on sekin, että kauppaan en hurista jos sinne huomenna on kuitenkin mentävä, joten sitä hillosokeripussia sitten varrottiin. Mutta valkoista peruskamaa onneksi oli ja raparperin varret pääsivät purkkiin yhdessä mintunlehtien kanssa.
Pelkkä ajatuskin tästä herkusta saa suun nappasemaan. Ajatella tuota herkkua jäätelön tai pannukakun kaverina. Oi voi. Kyllä se syöminen on ihmisen isoja iloja, sitä ei ole kiistäminen.

Mutta jos syöminen on kivaa, niin sitten pitäisi olla sen liikkumispuolenkin. Ja tälläisenä aasinsilta voin mainita, että joku sellainen nappi on napsahtunut tuolla pääkopassa pohjaan ja mitta täyttynyt. Meikäläinen on nimittäin päättänyt ihan aikuisten oikeasti, että se lenkillä käyminen ja juoksuaskelten ottaminen saa muuttua sellaiseksi rutiiniksi. Ei tässä hommassa muuten ole mitään rotia. Vaikka pullavista jutuista tykkäänkin niin tuo vyötärönseutu ei ihan sellaiseksi vehnästaikinaksi saisi kuitenkaan muuttua.
Siispä vedän taas sortsit päälle ja lenkkarit jalkaan. Painun tuolle maantielle tallustelemaan hieman rivakampaa tahtia, aion ottaa myös jokusen juoksuaskeleenkin. Ja kun palaan kotiin en suinkaan mene hillopurkille, sillä kyllä niitä herkkuhetkiä on hieman vahdittava. Ettei lähde ihan lapasesta.