Puolitoista tuntia autolla, rekkoja vastaan tasaisena jonona. Mistä niitä aina vaan riittääkin? Takapenkin pullavarvas on onnellinen jokaikisestä.
Lopulta mäntyjä ja hiekkakannasta silmänkantamattomiin. Tuulimyllyt.
Seikkailu hyvin hiljaisessa aamupäiväkaupungissa, joka on tasainen kuin pannukakku. Tai ehkä enemminkin lettu. Miten sinne nyt ajettiinkaan.
Asemakaava, jota ei ole piirretty viivottimella. Ihania villoja, huviloita ja funkistaloja. Viimein, ihmisistä autioitunut Tulliniemen ranta, radan takana.
Lapset juoksevat vesirajaan, palaavat takaisin. Aurinko löytää heti aarteita. Simpukankuoria, kiviä ja sulkia. Ruostuneita pullonkorkkeja ja hiilenkappaleita. Itse hyvin onnellisena juuri tästä hetkestä. Vähän liian vähissä vaatteissa.
En kiellä lapsia menemästä veteen. Eivät menekään.
Suunnitellaan ystävän kanssa tulevia, imetään meri-ilmaa varastoon. Kävellään kalliolle. Vakuutan pienille, että siellä ei ole nyt liukasta. Ei ole satanut.
Laulajatyttö laulaa, loikkii rohkeana. Pieni pyytää: "Äiti, ota musta kuva." Äiti ottaa.
Tulliniemen rannassa yhdistyy monta hienoa asiaa. Meri, hiekkaranta, kallio, käkkyrämännyt, pampulaiset kävyt ja lähtemisen mahdollisuuden tunne sataman ja meren muodossa, siinä ihan liki.
Lähtemisen tunteen mahdollisuus on minulle hyvin tärkeä. Ahdistun, kun mietin ajatusta silkasta paikoilleen jäämisestä.
Mitä minä tässä taas koitan sanoa. Mene Hankoon, Tulliniemeen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti